sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Kapteeni Kalsari, takarivin pulpetit ja presidentti

 Minun piti aloittaa vuoden 2024 blogit syvälleluotaavalla kirjallisuuden palkintoviikkojen analyysillä. Toisin kävi, sillä elämä on kaikkea kritiikkiä ja suunnittelua ihmeellisempi. Se tarjoaa vaikkapa influenssaa, tietokoneen hajoamisen, uuden käyttöjärjestelmän opiskelun, presidentinvaallit tai pisteeksi blogikirjoitukselle noroviruksen.

Harmittaa, koska Finlandian lasten ja nuortenkirjallisuuden palkinnon yhteydessä paljastettiin myös tulevan presidenttikilvan voittaja. Itse Sarvijumalan selviäminen ykköseksi ei niinkään hetkauttanut – olinhan sen jo edellisessä blogissani ilmoittanut – varsinkaan, kun kattaus oli kovin tasapaksu ja aihealueiltaan epäkesko.

Mutta valitsija eli Herra Ylppö otti kaiken irti perusteluissaan eli kertoi omasta kilvoittelustaan ja lukemisen haasteistaan ja kiteytti kaiken KOLMEEN kohtaan. Hän totesi, ettei voittoon tarvittu kuin kolme kirjanta. Kirjaimia hän ei tietenkään analysoinut aivan loppuun, mutta viestistä ei voinut erehtyä. Ensiinäkin I eli isänmaallisuus, toiseksi M eli multitalentti ja kolmanneksi U eli uskottavuus sitoutumisessa kansainvälisiin suhteisiin.

IMU saattaa toki esimekiksi muusikkopiireissä tarkoittaa paljon muutakin. Lukemiseen sijoitettuna se on ihan hyvä termi otettavaksi käyttöön. Lisäisin vielä oman suosikkini eli HINGUN. Miksi takapenkin koululaisilla ei ole oppimisen imua? Miksi opettajilla ei ole hinkua vastustaa rakenteellista välinpitämättömyyttä? Miksi takaosaan ei istuteta parhaimpia oppilaita ja eteen tukea ja pedagogista imua kaipaavia? Oliko tutkijan hengailu kuukausikaupalla jo tiedossa olevaa tarinaa, jonka keinotolisi voinut lukea monista alan kirjoista – esimerkiksi Luottamuksesta ja kansalaisuuteen kasvamisesta (2022).

Vaikea kirjallinen ongelma

Kärsimysviikkojen loppupuolella jouduin miettimään näitä käsitteitä omakohtaisesti. Millaisilla kirjoilla olisi imua noroviruksen kanssa riutuvalle blogistille? Mitkä kirjat kaivaisivat esiin rippeet lukemisen hingusta? 

Lukemattomien kirjojen pinosta löysin uupuneen selailun jälkeen ilmiselvästi tyydyttävimmän ratkaisun. Hylkäsin Koiramiehet ja Kisulit ja päätin panostaa Kapteeni Kalsariin. Mutta kumpi, Violetin vessanväen vinha vahinko vai Hurjan hierrenaisen hirmutuuli? Jätin varalle samaan raamiin kuuluvan Prankensteinin, kunhan tokenisin hiukan enemmän.

Päädyin lopulta ei niin tuttuun ympäristöön eli Hurjaan hierrenaiseen (Tammi 2024). Tässä tuntui olevan kattaus lähes kaikkea toipilasajan tueksi. Aluksi tietysti lämmitti moton lainaus Albert Einsteinilta:”Mielikuvitus on tärkeämpi kuin tieto.” Tekijällä on kanttia, sillä tiedoissa kirjailija-kuvittajasta kerrotaan:”Kun Day Pilkey oli lapsi , hänellä todettiin ADHD ja lukihäriö. Day oli niin hankala luokassa, että opettajat siirsivät hänet joka päivä käytävälle. Onneksi Daysta oli kiva piirtää ja keksiä tarinoita. Hän kulutti käytäväaikansa siihen , että keksi omia sarjakuvia---”

 Pilkeyn pelasti siis käytäväjengin sosiaalisesta yhdenvertaisuuspaineesta oman lahjakkuuden ja kiinnostuksen imu ja hinku. Ja huomattakoon, että asiaan vaikutti merkittävästi myös opettaja, joka lopulta kannusti ja tuki Pilkeyn kuvittamista ja kirjoittamista. Omaelämänkerrallista materiaalia siis, jonka kohtalaisen runsaan tekstityksen Jaana Kapari-Jatta on kääntänyt tavoilleen uskollisena - taitavan vauhdikkaasti ja erilaisissa lukutilanteissa oleviaen jaksamiskykyä helpottaen.

29 lukua ja motorista aktivointia

Kirja vie mukanaan heti alusta koulun realistiseen maailmaan. Ensinnäkin on kaksi upeaa poikaa, Erno ja Huuko, joilla tosin on ilkeä ja sälleiksi haukkuva rehtori Kruppi. Onneksi rehtorin voi hypnotisoida, joten koulunkäynti muuttuu mukavammaksi. Tai sitten ei, koska rehtori tälläisessa tilassa luulee olevansa supersankari Kapteeni Kalsari. Kun mukaan saadaan eläkkeelle pääsevä poikioen oma tiukkaakin hurjempi opettaja Helke, hommat ja pilat lähtevät rullaamaan. Vauhti on sitä luokkaa, etten voi enempää paljastaa kertomatta samalla oleellisia juonenkäänteitä (kuten Helken ja rehtorin raflaavien otsikoiden myötä juksaamista naimisiin tai Helken muuttumista Hierrenaiseksi ja robottimaisten kaksoinolentojen omituisista toilauksista).

Ehkä parasta ideointia koulupäivien sulostuttamiseen ovat erilaiset viikot kuten Oikkuviikko. Yhtenä päivänä ei tulla ollenkaan kouluun, toisena yöpuvussa ja vaikkapa perjantaina harrastetaan ruokasotaa. Eniten heikossa kunnossa olevaa lukijaa kuitenkin ilahduttivat kirjan sopivasti jaksotellut osat sarjakuvien, ilmaisevien kuvitusten ja muodonmuutosten välillä. Ja etenkin sinne tänne sirotellut vanhan ajan ”elävät” sivuanimaatiot saivat yrittämään kaikkensa. Supersähköinen suuri sivallus esimerkiksi – kokeilkaapa miten vasen käsi tähän ja oikea peukalo tuohon ja menoksi!

Presidentit taas kehiin

Kaisa Paasto on jo tuttu energisillä tyttökirjoillaan Anni kaverinkesyttäjästä. Prankenstein (Tammi 2024, kuvitus Mari Ahokoivu) siirtyy sujuvasti Nolon elämäni tai Neropatin päiväkirjan viereen. Nyt esitellään viidesluokkalainen Elmeri ja omanarvon asteet, kiusatuksi tuleminen ja koston ihana tunne. Prankki puolestaan on jäynä tai pila, jonka maineen mittaa tietysti sen vaikuttavuus. Elmerin ura alkaa vahingossa hyvästä sydämestä: hän auttaa opettajaansa tietoteknisesti, mutta lopputuloksessa on prankki.Tervetuloa 3 D-ulostuskurssille

Kun Elmeri saa tahtomattaan prankkivalmentajakseen serkkunsa Robinin, meno äityy hurjanpuoleiseksi. Viime aikoina presidenttejä on vilahtanut muutaman kerran lasten ja nuortenkirjoissa, usein varsin kohteliaasti. Nyt kuitenkin lopullinen jäynä on tosi hurja. Presidentti on tulossa vaimoineen vanhaan kouluunsa, jossa häntä on kiusattu. Esiintymässä on myös taikuri Lauri Uusikuu kahden ns tyhjän silinterihatun kanssa. Älkää arvatko mitä voisi tapahtua. Odottakaa kärsivällisesti, miten Elmerin hyvä sydän käskee toimimaan.

Prankeilla ei päästä todelliseen ystävyyteen, vaikka niillä takapulpeteissa mainetta niittäisikin. On tehtävä vaikeita päätöksiä ja seistävä niiden takana ja uhmattava kaikenlaisia manipuloijia. ”Katsokaa tuota poikaa, presidentin puoliso Eve huusi lavan sivulta. - Hän on keksinyt oman tapansa vastustaa kiusausta. Hän on luonut tämän...tämän...voimallisen performanssin. Hän näyttää taiteen keinoin, miten rumaa jälkeä kiusaamisesta syntyy!”

Seurauksena on kutsu linnanjuhliin. Valitettavasti sinne ei kelpaa Hämähäkkimiehen asu, vaikka pukujuhla muka on. Minna sentään suostuu lähtemään daamiksi. Mutta voi sentään, Prankenstainissa ollaan hiukan myöhässä presidentin vaaleista. Ehkäpä tällä tavoin on siivompi käsitellä eksää kuin nykyhetkeä?

Todellista vaikuttamista?

Prankensteinissakin olisi voitu vielä voimakkaammin presidentin puolison suulla todeta, että kulttuurille aiheutuu todella rumaa jälkeä, jos sitä kiustaan yhä enemmän. Imu lukemiseen hiipuu, jos hinnat nousevat, kirjastoihin hankitaan vähemmän kirjoja, vaihtoehdot vähenevät ja niin edelleen.

Noissa superviikkojen kirjallisuuden palkintojuhlissa Finlandian 30 000 eurosta Tollanderin säätiön 45 0000 euroon ei lasten ja nuortenkirjallisuuden kohdalla nähty suuta loksauttavia päätöksiä, vaan sinänsä moitteetonta tuttua päiväkirjamerkintää, Finlandiasta ylijäänyttä tai yhden hikisen idean ympärille punoutuvaa tuttua kahden maailman seikkailua.

Oli toki juuri hienosti Grafian Rudolf Koivun palkintoon sopinut sanaton kuvakirja, Kadoksissa. Eipä se olisi muihin kategorioihin mahtunutkaan, joten tätä mysteeriä pitää tutkia tarkemmin. Mutta omasta puolestani olisin yrittänyt puolustaa Sari Airolan kätevää kuvasymboliikkaa kuvakirjassaVoi Viivi! (etana editions 2023). Hauska idea kerätä etu- ja takakanteen erilaisia valheen termejä ja valerhtelijoiden prototyyppejä. Viivin aloittaa kavereiden saamiseksi viehkolla ja helpolla valheella (minulla on elävä yksisarvinen) ja joutuu yhä kasvavan valkoisen, pehmeän ja lämpimän Valheen lumoihin. Aika hulvaton on Airolan ja Viivin vierailu valhetehtaassa, jossa valheet innokkaasti sujahtavat matkoihinsa aina kun tilaus tulee – ja niitähän tippuu koko ajan.

Taustalla taitaa olla myös isän kiire, joten onneksi päiväkodin aikuinen, Saara keksii valepussit. Niihin voi sujauttaa oman valheensa ja muitakin käteviä leikkejä ja ideoita keksitään. Lopuksi saadaan isäkin tajuamaan asian tärkeys.”Isä halaa Viiviä ja lupaa kuunnella paremmin, ettei Viivin ainoa juttukaveri ole Vale. - Katsotaan yhdessä iltauutiset, niin nähdään oikea emävale ja muutama hätävalekin, isä nauraa ja kutittaa Viivin poskea.”

Täytyypä tarkistaa vielä missä tuo iso valkoinen Valhe oikein luuraa? Kuinka ollakaan, ottaako tekijä tässä tietoisen kannanoton? Entisiä presidenttejä lisää näkyville, ja miksei uusiakin.

Taidan seuraavaksi kuitenkin vielä hurvitella läpi Kapteeni Kalsarin jälleen ajankohtaisen Radioaktiivisten robobokserien karmaisevan koston. Sen myötä voisi kotimaistenkin lasten ja nuortenkirjojen nimistöä kenties muutella imukykyisemmiksi?

tiistai 14. marraskuuta 2023

Finlandian kompurointia messujen varjossa

 

 

Mitä jäi mukaan tämän kertaisilta Helsingin kirjamessuilta? Vajaan 90 000 kävijän joukossa tallustelua lavalta toiselle, ylihinnoiteltua ruokaa tasoonsa nähden, paremmin ja huonommin kuultuja ja toteutettuja haastatteluja, sekava lasten puoli ja tyytyväisen tuntuisia myyntipisteitä. Taloudellisesti siis nämä taloudelliset messut onnistuivat.

Mutta mukaan tarttui kuin huomaamatta myös lavoilta kuulunut jatkuva huoli, katastrofit, ongelmat, ahdinko, uhkaava tulevaisuus. Ei edes Tuomas Kyrö esitellyt ennen oli paremmin-filosofiaa, vaan ammattisotilaan arkea.

 

Lapset antavat toivoa


Onneksi oli lastenkirjailijoita ja kuvantekijöitä. Hannele Lampelan esityksen jälkeen esimerkiksi jaksoi taas kestää synkkiä analyysejä ja jopa presidentillisten ehdokkaiden kirjavalintoja. Prinsessa Pikkiriikki ja hurmaava huvipuisto (Otava) lepuutti ahdistunutta psyykeä ehdan lapsienergian pläjäyksen kera. Pikkiriikki on menossa ensi kertaa yökylään Pöjöläisen luokse. Yö on pimeä ja vähän pelottavakin, mutta siihen auttaa parivaljakon energia, tähtisade ja ilmapallot.

Hiukan jäi huvittamaan, miten taattu prinsessojen kuvittaja Ninka Reittu on hänkin omassa kuvakirjassaan pohtinut samanlaista tilannetta. Pulla Vehnänen ja yö puumajassa kun lopulta päättyy yhteiseen nukkumiseen sekin.

No, messut taisivat lahjoittaa myös viheliäisen influenssan, jota sai potea useamman viikkoa. Tämä sopi yleisannin harmauteen ja synkkyyteen – nuortenlavankaan aiheet eivät poikenneet trendistä. Toivoa valoi taas lasten lavojen anti, varsinkin Leena Valmun esiintyminen uuden sankarinsa kanssa. Serius ja ihmisen ilmastonmuutos (Aula&co, kuv. Lasse Rantanen) on neljäs tarinallisessa tietokirjasarjassa ihmisen sisuksista. Nyt valokeilassa on nuori hermosolupoika, joka aloittelee työtään lämmönsäätelyn keskuksessa.

Kirjan kannessa kuumemittari kohoaa hälyttävästi, joten olipa helppo samastua. En tietysti suosittele näin omakohtaista vertautumista Valmun jännittävään tarinaan. Näin se kuitenkin alkoi tuntua oikealta seikkailulta, ja arvostukseni sisuksieni erilaisiin hypotalamuksen keräämiin tietoihin ja analyyseihin kasvoi. Vieras virus on perustanut keuhkoputkistooni tehtaan, joka ei välitä tekojensa vaikutuksista ympäristöön!

Yskiessäni ja niistäessäni seurasin Seriuksen ja aktivointiystävä Gretan kamppailua täydellä myötätunnolla. Sarjan kiihkeimmässä osassa joudutaan vanhoja ja ehkä jo hiukan kyynistyneitä toimijoita uhkaamaan jopa lakolla, jos ei ryhdytä toimeen. Varsinaisen tekstiosuuden lukee tosiaan kuin jännittävänä taisteluna – myöhemmin voi tutustua tarkemmin seikkaperäisiin tietosivustoihin, jossa nämä luulihakset, punasolut, aivo-veriesteet, motoriset neuronit ja myeiinitupet tarkentuvat. Ja kannattaa omassa kehossa näköjään vierailla vanhainkodissakin, sillä muistisoluilla saattaa olla tärkeää, tukevaa tietoa. Kansiaukeamien selventävät yhteenvedot avaavat nekin kätevästi kehoni koko ajan virtaavat toimijat olinpaikkoineen.

 

Virheitä ja yhteismitättömyyksiä?

 

Kiitos Seriuksen ja kavereiden pystyn taas kummastelemaan Finlandia-raadin pähkäilyjä kuuden lasten- ja nuortenkirjan valinnassa. Lapsiasiainvaltuutettu ehti jo saada kentältä murinaa railakkaasta kommentistaan vähäisestä runotuotannosta, tekstin ja kuvituksen kompuroinnista, kiireisyyden leimasta, virheistä ja viimeistelyn puutteesta. Hän kiirehti vannomaan tämän olleen vain omakohtaista tunnetta, mutta veikkaanpa koko valintaraadin miettineen yhdessä, mitä vajaan parin sadan ehdokkaan joukosta löytyi.

Mitään yleistä analyysiä ei toki tullut, hajahuomioita tiedon mukanaolosta ja ajankohtaisista asioista, ydinperheen vähäisyydestä ja äidin katoamisesta lasten hoidosta. Ääneen lukemisen tärkeyttä korostettiin ja yhteisen lukemisen iloa – ja tämähän on tietysti totta ja oikein. Mutta miten raadin kuusikko sitten näyttäisi toteuttavan virityksiä?

Ei yhtään kunnon satukirjaa kuvakirjatyyppien ulkopuolelta, vaikka esimerkiksi Arla Kanerva löysi jo keväällä (20.2.23) vinon pinon otsikolla Monenlaisten satujen kevät. Tätä genreä edustanee ehdokkaissa pelottoman peltohiiren neljäs seikkailu Lumilabyrintti (Otava), jota tituleerataan lisäksi englantilaisen lastenkirjan klassikoiden jatkajaksi. Kuvitus onkin viimeisen päälle sliipattu ja viimeistelty staattisiksi tilanteiksi.

Englantilaisen keijuperinteen kotimainen vaalija taitaa kuitenkin olla Christal Snow, jonka neljäs osa Penni Pähkinäsydämen seikkailut eli Tarinoita Tuulenpesän metsästä (WS) on juonellisen saturomaanin sijasta lyhyempiä taitavia tarinoita. Runkona on Pennin löytämä äidin salaperäinen muistikirja. Ja onneksi tekijällä on tukenaan keijun keveä kuvittaja Kati Vuorento kuin sivulta irti liihottelevine tyyppeineen. Pidetään Snow mukana muihin kilpailuihin.

Lukekaapa sitten ääneen Hissun kissun, Hilla! (Förlaget). Taitaa olla aika tuttu monesta muustakin tarinasta – ei todellakaan pääse nukkumaan, kun aina tapahtuu jotain jännää. Koiran mielikuvituksellakaan ei tunnu olevan mitään rajaa. Hyvällä harjoituksella päästään sutjakasti loppuun, mutta se nukahtaminen? Kaksi tätiä nimeltä Veera (WS) puolestaan nappaa mukaan useita vuorenvarmoja osioita. On riiteleviä vanhempia, jotka nerokkaasti päättävät lähteä omahoidolliselle lomalle. Lapset tuupataan tädeille, jotka ovat sopivasti toistensa vastakohtia, mutta rakastavat Esteriä ja Viljamia yli kaiken. Toki, koska eivät ole hankkineet omia lapsia – syistä ei kovin paljoa jutella, joten se jääkin sitten arvuuteltavaksi yhteiseen lukuhetkeen?

Joskus mietin myös, kuinka paljon kirjapaino vaikuttaa väliin niin epäselvään lopputulokseen. Mira Mallius onnistuu Veeroissa mukavan monipuolisesti sivujen tilanteissa, mutta edelleenkin vaalea teksti joillakin väripohjilla tuottaa silmien siristelyä.

 

Missä lukemisen ja tiedon tuki?

 

Ei yhtään juuri lukemaan oppineiden ja harjoitusta tarvitsevien seikkailukirjoja, vaikka taitajia riittää. Ei lainkaan tarinallista tai selkeää tietokirjaa, vaikka juuri tällä hetkellä ajankohtaisia aiheita tosiaan olisi ollut tarjolla. Karoliina Suoniemen Paperinarukengät (Avain, kuv. Emmi Kyytsönen) tuo juuri nyt mukaan lapsien aseman sota-ajan Suomessa. kauhun, mutta myös auttavaisuuden ja yhteen hiileen puhaltamisen toimet. Monipuolinen kirja avaa myös polkuja siirtolaisuuteen sekä pikkulottiin ja sotilaspoikiin.

Entäpä ne tavallisen elämän kiinnostuksen kohteet? Asfalttihommissa (WS) ja uuden talon rakentamisessa riittää ihmeteltävää. Samoin missä raha kasvaa ja minne se katoaa? Tai miksi työssä käydään ja mitä siellä tehdään? Ynnä paljon muuta…

 

Taustojen kertomaa

 

Taitaa olla niin, että raadin taustoista voi ounastella kuusikon selkeää jakoa kolmeen kuvakirjaan ja kolmeen varttuneiden romaaniin. Olisiko Ihmepoika Leon (Tamm, kansi Laura Lyytineni) syvälle Englannin jalkapallon hienouksiin hurahtaneen valinta? Jukka Behm aloittaa kyllä ovelasti kuin Potterin ikään. Futistemppuja salaa harjoitteleva Leon on orpona perheessä, missä öykkäröi entinen futaaja ja isokokoinen Pikku-Wayne.  Leonia ei noteerata lainkaan tai käytetään hyväksi aina kun on tarvis.

Kunnes ovelle ilmestyy kaksi velhoa – anteeksi valmentaja ja kykyjenetsijä, jotka ovat löytäneet Leonin ja vievät hänet mukanaan maineeseen ja kunniaan. Toki useamman mutkan kautta, jotka ovatkin sitten sitä tutumpaa jalkapallorekvisiittaa. Behm jättää loppuun paljastuksen Leonin oikeasta äidistä, joka ei oikeastaan tuntunut paljastukselta, vaan pakolliselta yhteen niittaamiselta.

Satuin lukemaan samoihin aikoihin Niki Dundee-sarjan kolmannen Pidetään yhtä, team Dundee! (Hanna Kökkö, kansi Tanja Mitchell, Mäkelä). Totesin kirjat mukaansa tempaaviksi koulu- ja jalkapallotarinoiksi. Nikin tuntematon isä paljastuu Skotlannissa pelaavaksi ammattilaiseksi, joka loppujen lopuksi palaa loukkaantuneena Suomeen, ja Nikin ura alkaa. Mukana on tässäkin sarjassa ihastumista taitavaan ja äksyyn joukkuekaveriin. Mimmi haaveilee hänkin ammattilaisuudesta. Kaikki ei sitten lopukaan, kun Niki lähtee Skotlantiin luomaan tarinaansa. Plusaa tulee mainioista otteluselostuksista, ja naisjalkapalloilun värikkäistä tilanteista.

Magdaleena Hai puolestaan vastaa pätevästi kauhun osuudesta Sarvijumalassa (Otava). Muistetaan kuitenkin lisäksi mainioita tarjouksia myös lukemisen innostuksen tukemiseksi Painajaispuodin salaisuuksia ratkottaessa. Eikä Sanna Istokaan ole ensimmäistä kertaa kyydissä mukana Behmin tavoin, vaan taustalla on Maanalaiset (WS 2016) ja vaikkapa Tinka ja Taika-sarja. Näkymättömät (Tammi) yhdistelee sitten näitä oudosti tuttuja kuvioita kesälomasta pikkusiskon ja äidin kanssa maalla. Kun outo poika alkaa liikuskella mukana, ollaankin sitten pikkukylän salaisuuksien äärellä, toden ja magiikan liepeillä. Oman minän kohentaminen, sivullisuuden ongelmat, siinäpä ajassa olevia purtavia pähkinöitä.

 

Kumman kantti kestää?

 

Nyt on todella hauskaa seurata, mitä tekee diktaattori näiden kuuden kirjansa kanssa. Tilanteesta ei tarvitse kuitenkaan olla kovin huolissaan, sillä perusteluita voi keksiä miten vain. Voi myös ajatella, että ihan sama.

Mutta ihastuuko Frans Mikko Kalevi Mäntymäki kuvakirjojen maailmaan? Vai olisiko sittenkin reipas jalkapallosankarin ura mitä läheisin?

Luulen kuitenkin, että he rra Ylppöä voisi ihan statuksen vuoksi hersyttää kauhu: auto-onnettomuus, isä letkuissa, äiti kuollut ja muutto pikkukylään tädin perheen luo. Siellä taas ilmestyy kummajaispeura ja todentuntuiset kammottavat unet.

Kun herra Ylppö ehkä pääsee näin kauhun makuun, suosittelen seuraavaksi tai rinnalle vielä hurjempaa teosta aiheesta, Patrick Nessin ja Siobhan Dowdin Hirviön kutsua (Tammi 2011. kuv. Jim Kay). Taitaa olla eräs näiden listojen ansio, että alkaa muistella lukuelämyksiään aikaisempina vuosina. Historia asettaa jännästi rinnakkaisia maailmoja eri vuosien välille.



 

maanantai 23. lokakuuta 2023

Muumimatkoilta messuille ja omaan Koppaan

 Muumien rintamalla kiehuu. Kuka oikein on Nuuskamuikkusen esikuva? Eikö Atos Wirtanen ole enää mukana kuvioissa ja vievätkö ruotsalaiset nyt viimein Muumilaakson toiselle puolelle lahtea? 

Istuin aikoinani 90-luvun alussa Topelius-palkinnon raadissa – mukana oli niin Eila Pennanen puheenjohtajana kuin Tove Jansson jäsenenä. Kokouksen jälkeen käveltiin Toven kanssa hetken aikaa. Tuli käytettyä tilannetta hyväksyä ja kyseltyä sitä ja tätä. On kyllä niin, että kirjailijan esikuvat ja lähtökohdat kietoutuvat monenmoisten ajatusten ja sattumien verkkoon. Voihan olla, että sekaan mahtuu myös kyselijän hassutusta. Ei siis heilautella laineita vesilasiin enempää.

Mitä väliä, voisi joku vanhojen hyvien aikojen muumifani tokaista. Muumit on jo moneen kertaan pyöritelty Japanista Englannin kautta ties minne. Originaalit muumiviivat on irroteltu yhteyksistään ja siirrelty erilaisiin uusiin tarinoihin tai käytetty sinänsä taitavia toisintajia pienten ja varttuneempien uusiin tarinoihin.

 Monta muumikertojaa


Mielenkiintoista ovat Tovea käsittelevien tietokirjojen ja fiktiivisten romaanien sisällöt. Pari vuotta sitten äimistelin esimerkiksi Paula Nivukosken versiota Lysti ystävä (Otava 2021). Alaotsikkona on Onnellisia sanamatkoja, kuvituksen väitetään olevan Tove Janssonin. Tarinat on kirjoitettu Tove Janssonin alkuperäisiin tarinoihin perustuen. Nivukoski kertoo uusiki tulkiten ”tarkempia lisäyksiä” erilaisiin Muumimaailman hahmoihin ja tapahtumiin. Teksti yrittää olla runollista, kertovaa, selkokielisesti kappaleisiin jaettua, poks ja hupsis ja aunts-tehostettua. Lopussa vierekkäin ovat kirjailijat, ensin Paula Nivuskoski, s. 1985, jolla on takanaan jo muumiaakkoskirja Onnelliset aakkoset ja pari historiallista romaania. Hän ”etsii tarinoita ullakoilta ja piilopoluilta.” Liekö omakuva Tove Janssonin tekemä? Liekö kansikuva Tove Janssonin – vai suunnittelusta ja taitosta vastanneen Kobra-toimiston?  

Jos lukisin kirjaa ilman outoa Jansson -perspektiiviä, voisin väliin olla ihan mukana joissakin Hemulin ja Nimettömän tai Surkun lisukkeissa. Mutta että Muumipeikko, Niiskuneiti tai Muumimamma pappoineen saavat tällaista lisäväriä, enpä tiedä. Onko sillä todella lisäarvoa suhteeseeni originaaleihin? Tarvitsenko lisää luonnehdintoja? Kenties näin on, jos Moomin Characters on antanut luvan jopa kuvien muokkaamiseen!

Tammi tekee hiukan samaa Muumin satutuokioissa (2023), missä hyvän yön iltasatuja on kirjoittamassa neljä eri tavoin muumien muunnoksiin osallistunutta. Nyt kuitenkin ollaan selkeästi autenttisessa ympäristössä ja kirjoista tuttujen perustapahtumien versioissa. Riina ja Sami Kaarlan hahmot irtoavat usein kuin leikatut silhuetit taustoistaan. Ehkäpä näin korostetaan uutta mallinnusta. Kaiken kaikkiaan nyt lienee sitten luvallista kertoa uudelleen kaikenmoista – tiedoissa on mukana Moomin Caractersin lupa. 

Tarinat ovat mukavia, leppoisia ja vivahteitakin löytyy, jos eroavaisuuksiakin pitemmän maalailevan tekstin ja nopsan dialogin välillä. Ehkä tutuin voi olla uusintaversio talvesta, Muumipeikosta ja uimahuoneesta, mutta onhan siinä lämpöä, Pikku Myyn reippautta ja mäenlaskun vaarallisuutta. Jotenkin Tittamari Marttisen syksyyn sijoittuva osuus viehättää eniten. Siinä nimittäin Muumimamma saa vihdoinkin Miskan ylipuhumana rohkeutta lähteä lomalle.

 Reissumeininkiä

Matkalle siis. Kaksi sanoisinko viehättävää ja kovin erilaista projektia vie meidät muumien matkaan. Leena Virtasen Tove! (kuv. Sanna Pelliccioni, S&S 2023) kulkee alaotsikon mukaan vapauteen ja maailman ääriin. Amanda Lin Muumipostia (suom. Katariina Heilala, kuv. Filippa Widlund, Tammi 2023) taas kuljettaa postikorttien ja kirjeiden kanssa Muumilaaksosta vaikkapa myrskyäville merille. 

Suomen supernaisia -sarjan kuudes kirja tarttuu ehkä järkevästikin Toveen varsin eri kantilta. Muumit ovat jääneet taakse ja kirjailija todella matkustaa ja nauttii täysin siemauksin maailman-ympäri -matkastaan Tootin alias Tuulikki Pietilän kanssa. Taustatyö on tehty, lopussa viitataan mm. Kanerva Cederströmin dokumentteihin, peruselämänkerrat on kahlattu, kirjeitä Atos Wirtaselle ja muumikirjoista asiaan liittyen lainataan.

Toven omat matkakirjat Kevyt kantamus, Matkalla Konican kanssa ja Kesäkirja ovat mukana. Äkkiä kuvakirjaa selaillessani tulee mieleen Merete Mazzarella. Onkohan tuo matkaamisen ilo, paluu ja jonkinlainen haaveellisuus, nostalgia kirjalliskulturelli piirre näille kulkijoille? Varovainen matkailija, Matkalla puoleen hintaan ja useat muutkin ikääntymistä, rakkauden kaipuuta ja elämisen taitoa ruotivat pohdinnat voisi siirtää toisiinkin raameihin. 

Varttuneena muumimiehenä oli hauskaa, yllätyksellistäkin ja hymyilyttävää kulkea Sanna Pelliccionin kuvituksen maailmaa läpi. Kautta Suomen supernaisia –sarjan hänen kohokohtansa ovat täyttäneet reilunkokoisten kuvakirjojen aukeamat omilla ratkaisuillaan. Tyyli on – kun koko sarjaa selailee – tutunoloinen ratkaisuiltaan, mutta kunkin kohteen ominaislaadun huomioon ottavaa. Tovessa on isoja potretteja ja pieniä yksityiskohtaisia. Niiden välissä eri tekstien tyyleillä kerrotaan lainauksin ja selkein tietokappalein seuraavista tapahtumista. Oivaltavin kuvaratkaisuin saadaan mukaan vaikkapa Tootin kaitafilmikameran kuvien juoksua seuraten tai Missisippin jokiristeilyn koko aukeaman sinistä viivaa porhaltaen ja kirjaa kääntäen. Lopussa sitten siteerataan Hattivattien salaisuutta. Jopa yhdelle sivulle on viitseliäästi leikattu pyöreä aukko kuin Kuinkas sitten kävikään -muistoksi. Minulle tuotti eniten hankaluuksia ikänäkö, joka ei suopunut helpolla lainauksien ohuen ohuisiin kirjaimiin. Varsinkin tummien alustojen kanssa oli käytettävä lisävälineitä. Nuoremmat tarkkanäköiset suoriutuisivat varmasti paremmin. Mistä sitten löydämme näitä Toven matkoista kiinnostuneita lukijoita? Perustekstinä on selkeitä lauseita, joita on helppo lukea. Kokonaisuus vaatii ja antaa paljon muutakin.

 Koko perheen matkapostia

Hauskaksi aarteen etsinnäksi kuvataan Muumipostia, joka kätkee sisälleen mitäpä muutakaan kuin postia. Samalla tällainen kirjan muoto – askartelua, vihjeitä, kuiorien aukaisua – tuottaa tarpeeksi kiinnostavaa tekemistä ja yhteistä lukemisen askartelua koko perheelle. Isovanhemmillekin tästä saattaa tulla aina yhä uudelleen hyllystä napattava seikkailu. 

Kirjan selailu alkaa syksyllä, kun Muumipeikko saa kuin saakin Nuuskamuikkusen jäähyväiskirjeen. Aarteenetsintä alkaa vihjeen avulla, jota pohditaan ja seurataan. Seuraavissa kirjeissä ja vihjeissä on sykähdyttäviä otsikoita kuten ”Poikani Muumipeikko/Ensimmäinen iso luola/Muumilaakson ranta./ Varoitus: sisältää hirmuisia juttuja Muumipapan meriseikkailuista!” Ensimmäisen luokan lintupostina tullut kirje johdattaa hätätapauksen varalle suunniteltuun pisteeseen, mutta millainen on pikku Myyn salainen kirja? Kurkkiminen on kielletty ”Tai muuten – puraisen!” Kirjan tekeminen vie juuret melkein japanilaiseen kirjantaittotaiteeseen – tuloksena on todella oma kirja. Ja tuota mallia voi mainiosti käyttää uudelleen, kun tehdään yhdessä meidän tarinamme valkoiselle arkille!! 

Nostalgisesti tuosta Pikku Myystä tuli mieleen edesmennyt ystävä Arto Kytöhonka, joka opetti saman tekniikan. Hän tekaisi sillä vinkkaamastani Runebergin juomalaulusta mainion kirjasen, jota oli kätevä jakaa mainoksena erilaisissa tilanteissa.

Lopussa ei seiso kiitos vaan todella hauska ikivihreä askartelutehtävä, joka liittyy Nuuskamuikkusen lähtöön ja tuloon ja kaipaukseen ja erikoiseen viestintään. Pitää vielä muistuttaa Niklas Bengtssonin kattavasta Kummista kirjoista (Cultura 2014). Lastenkirjan muodon ja kuvituksen historiassa sivutaan useaan otteeseen muumejakin. Matkantekoon tai siitä haaveiluun liittyvät esimerkiksi kartat, ja Tovekin teki veljensä kanssa Muumilaakson karttaan perustuvan Muumipelin.

 Kirjamessujen tärppejä


Muumilaaksosta on syytä suunnistaa hengittämään ja valamaan uskoa kirjaan Helsingin kirjamessujen vilinään. Vaikka tiedossa taitaa olla edelleen hikistä puurtamista ja paikoista tappelemista, niin lasten tietokirjan puolella on pari must-kohdetta. Perjantaina Töölönlahti –lavalla Elina Lappalainen analysoi, millaista on olla Rahan jäljillä (Tammi). Esillä on nyt jäsennelty, hauska ja ajankohtainen täysverinen faktio, missä ansaitsemista ja sen ongelmia pohditaan tarttuvasti nuoren kohdeyleisön ongelmien kautta.

Vielä sunnuntaina sitten Kumpulaan! Leena Valmun ihmisen sisuksissa myllertävien kaikkien solujen on liittouduttava viruksien nujertamiseen. Neljäs opus Seriuksesta (Aula 2023) hermosolupojasta, on paitsi jännittävä, myös puhetta yhteispelin merkityksestä – vaikka melkein lakkoon mennäänkin.

 

Valitettavasti erästä ihailemaani tekijää ei taida näkyä messuilla. Mutta varmaan Moreenin standilla 6 a 50 voi bongata Virpi Marjaana Siiran Oma koppa –sarjan edustajan Puikoissa – ja koukussa. En minä itse kudo, mutta se ei estä nauttimasta tekijän hulvattomasta ideoiden rikkaudesta – aikaisemmin löytyy Tienvarsikukkia ja erilaisia variaatioita. Nyt oikein hyvin teemaan liittyen nähdään puiden vuodenkiertoa, vaeltamista erilaisissa muuttuvissa väreissä ja houkuttelevia otsikoita pajukissapaidasta vaikkapa jalopähkinätoppiin. On siellä vihdoinkin yksi miehillekin eli Valepalmikkopaita. Upeat kuvat, puhetta luonnon puolesta voi nauttia vain selailemalla. Olen koukussa.