sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Pikku Jättiläinen, ruutipullo ja Tarzan



Lasten ja nuorten tietokirjallisuudessa ei tunnuta päästävän irti suurista lukumääristä. Aina löytyy sata ja yksi omituista eläintä, tuhat ja yksi selitettävää asiaa. Kun 90-luvulla alettiin hiljalleen vähentää nuorille tehtyjä erilaisia tietosanakirjoja, nostetta yritettiin saada aikaa cd-rompuilla. Tämä pitkitti tarjontaa vähäksi aikaa, kunnes helpommat - joskaan eivät välttämättä todenperäisemmät - tiedonhankintatavat jylläsivät kaiken alleen.
    Niinpä mieleen on ehkä jäänyt jonkinlainen epäluulo kaikenlaisia lukuja ja hakusanoja sisältävien kirjojen antiin. Epäillen katselin myös itsenäisyyden juhlavuoden sadan kirjan listaa, jota kovasti lanseerattiin television ohjelmistoon. Onneksi mukana näyttää olevan muitakin kuin hidastempoisia viran puolesta puhujia.

    Kunnes löysin uudelleen hengen ja tarkoituksen lukujen takaa. Toki tarjolla oli kiintoisia mahdollisuuksia sadasta tärkeästä tieteentekijästä sataan merkittävään keksintöön, mutta parhaimpana sparraajana toimi ABCkirjasta Mustaan orkideaan eli Joel Kuortin ja Jukka-Pekka Pietiäisen 100 merkittävää suomalaista tietokirjaa (2014). Läpi suomalaisen tietokirjallisuuden kulkevat noin aukeaman mittaiset letkeän asialliset pohdinnat nostavat esiin paitsi ilmiöitä ja tapahtumia myös kysymyksiä ja epäilyjä. Kaikkien aikojen suomalainen tietokirja on minunkin sydäntäni lähellä jo kymmenvuotiaasta lähtien eli Yrjö Karilaan Pikku jättiläinen (vuodesta 1924). Monia muitakin tuttuja ja tulevalle lukulistalle nousevia kirjoja esitellään.
    Kun mukana on tuhtia tietoa pätkäkansalaisille eli Tatun ja Patun Suomi, Suomen lasten luontokirja ja Mauri Kunnaskin mainitaan (hän on sentään mukana itsenäisyyden kirjojen satavuotisgaalassa), etsimättä mieleen tulee idea, miten suomalaiset lasten- ja nuorten tietokirjat avaisivat ovia lastenkulttuurin historiaan? Saisiko kasaan sata merkittävää kotimaista lasten tietokirjaa? Vai olisiko parempi mennä kymmenluvuittain ja pohtia samalla taustoja, henkilöhistorioita, tapahtumia? Ismo Loivamaan mainion värikäs Lastenkamarin aarteet (2016) on sekin innostamassa kulkemaan pitkin Agricolan, Gezeliuksen tai Wareliuksen rakentamaa siltaa.

 Museoiden kokoelmat julki!

Aikuisten tietokirjallisuuden puolelta – ja erikoiskustantajien tuotannosta – nousee koko ajan mielenkiintoisia ja innostavia esimerkkejä. Turun museokeskus panee hiukan paremmaksi eli 101 esinettä (2016) vie loistavien valokuvien avittamana lukijan matkalle historian alkupuolelta nykyhetkeen. Kirjaan on koottu museon valtavista kokoelmista kohteita, joita valotetaan persoonallisilla esittelyillä. Vuonna 1881 museon kokoelmiin luetteloitiin ensimmäinen esine – Turun markka vuodelta 1556. Esittelyt kuitenkin alkavat kauempaa, kampakeraamisista saviastian palasista päättyäkseen turkulaiseen videoteokseen Näkymä vastarannalta (2011).
    Välistä voi poimia toinen toistaan mielenkiintoisempia hetkiä omien mieltymyksiensä mukaan. Minä löysin esimerkiksi omiin nuorten historiallispohjaisiin kirjoihini liittyen tietoa karhunhammasriipuksista, shamaanisauvasta ja rummunpäristimestä, Kaarle Bonden Turun aurtuasta, keskiaikaisista muistiinpanovälineistä, ruutipullosta, Haltiahaan lähteeseen uhratuista rahoista tai Kaarina Maununtyttären hampaasta.
Ruutipullo, valokuva Aleks Talve

    Esineiden esittelyssä on löyhä kronologinen järjestys. Esineistä muodostuu kuitenkin myös väliin kiinnostavia teemallisia ryppäitä ja vastakkainasetteluja. Näkökulmista löytyy vaihteluja maalta kaupunkiin, terveydestä sairauteen, lasten leikeistä vallanpitäjiin, kauneudesta käyttövaatteisiin. Kuten esipuheessa todetaan, 101 esinettä -kokoelma paljastaa myös harmaita alueita. Vähemmistöjen ääni suodattuu, kun pysyvästä niukkuudesta ei jää helpolla jälkiä arjesta.
    Tekijät toteavat hieosti: ”Yhä pienempiin ryhmiin, totuuksiin ja kupliin pirstaloituvan individualismin aikana menneisyyden moniäänisyyden esiintuominen on erityisen tärkeää. Nykyinen yhteiskunnallisen keskustelun, tiedon jakamisen ja sosiaalisen kanssakäymisen muutos on ainutlaatuinen, mutta ei ainutkertainen. 101 esinettä todistavat menneistä vallan murroksista, arkipäivän kumouksista ja vuosisatoja kypsyneistä muutoslinjoista. Esineiden kautta ihminen jäsentää elämäänsä ja ympäröivää todellisuutta. Historiallisen kehityskaaren hahmottaminen on paitsi innostavaa ja lohdullista, myös välttämätöntä nykyisyyden ymmärtämiselle.”
    Samalla tajuaa jotain museoiden kokoelmien ainutlaatuisuudesta. Tässä on yksi tapa nostaa esille niiden merkitystä ja tärkeyttä.

50 teatteria jotka muuttivat nuoruutta

Parhaimmillaan historialliset retket tuovat jotain tärkeää myös omasta nuoruudesta ja elämästä uudelleen silmien eteen. Jo tehdessäni nuorten seikkailukirjaa Halkokellarin salaisuus (2014) 50-luvun Helsingistä ja nuoruuteni ympäristöstä elokuvateatterit nousivat vahvasti esille. Kaupungin elokuvateatteriverkosto oli juuri silloin laajimmillaan – oikeastaan voisi puhua viidestäkymmenestä nuorten viihdekeskuksesta.

   Nuoriso tuli esiin omana uutena terminä ensimmäisellä puoliskolla. Samalla elokuvissakäynti koettiin vapauttavaksi – oli paikka missä saattoi olla omien tunnelmiensa parissa. vaikka jälleenrakentamisen kausi ei järin suvaitsevainen tai antelias ollutkaan. Tuli Bill Haley, mutta mielenkiintoista oli jazzin saama suosio. Itsekin muistan elokuvat esimerkiksi Glenn Milleristä tai Benny Goodmanista, mutta pehmeä-ääniset hurmuritkin veivät mennessään. Samalla pukeutuminen muuttui.
    Ilmari Vesterisen muotokuva kino Hesperiasta ja Helsingin pojista leffassa tuo minunkin maailmassani legendaarisen elokuvateatterin niin lähelle, että melkein voi aistia istuvansa taas pimeässä salissa. Runsas ja hyvin valittu valokuvamateriaali näyttää samalla vaikka iltaisen Helsingin leffojen valot, nuorten kokoontumisia ja ne ihanat elokuvajulisteet. Viidakosta Villiin länteen (Jalava 2015) on siis samalla melkoisen taustatyön vaatinut mainio kuvaus 50-luvun ja 60-luvun alun nuorisokulttuurista, helsinkiläisestä elämänmenosta ja kaupunkimaiseman muutoksista. Lättähatut, amerikkalaisuus, elokuvien maaginen vetovoima, Zorrot, Robin Hoodit, avaruusraketit, oudot keksinnöt ja hirviöt huohottamassa lukitun kapselin ulkopuolella…

     Ei ihme, että bio Hesperiassa istuttiin aina kun voitiin. Ja usein jopa vanhempien kanssa. Vesterinen on analyysiensa mausteeksi haastatellut ja saanut muisteluksia monilta fanilta kuten esimerkiksi Juha Bäckmanilta. Loppukaneetti iskee ytimeen: ”Ne tarjosivat jännitystä jopa niin, että pikku vahinkokin saattoi jollakin lorahtaa pöksyihin. Lopussa rehellinen sankari selvisi voittajana. Hyvin usein oikeutta ja rehellisyyttä tuki seisaalleen noussut, kurkku suorana, voimakkaalla äänellä ja huudoillaan kannustanut teatterin nuori yleisö.”
    Historia todella tuo menneisyyden nykyisyyteen ja tulkitsee tätäkin päivää.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Runeberg on Junior ja Dada, mutta koti-isä?



Runeberg Junior –palkintoa hehkutettiin jonkin verran sen takia, että valintaan osallistuvat itse kohderyhmät (noin 6-9). Ylituomari päätti jättää ratkaisun lasten käsiin.  Olisi ehkä pitänyt arvata, että valokeila osuu vähän jännittäviin ja sitäkin enemmän erilaisia huumorin lajeja viljeleviin opuksiin. Palkinto jaettiin mainiossa kielisovussa kahtia. 

   Suomalainen meni ns. spinoff-tyypille eli Timo Parvelan Ellasta ja kavereista reväistyllä Paten kalastuskirjalle. Ruotsalaisessa Den fantastiske Alfred taas seikkailee ulkomailla petosten ja auringon paisteessa unohtamatta mummoenergiaa. Eli Mitä Suomi lukee lastenkirjojen kohdalla oli sisällöiltään mainiosti edustettuna. Pate on oman lajinsa suvereeni tuote eli kaikilta osin mennään korkealta ohi arkisen tylsän elämän eikä kuvittaja Pasi Pitkänen todellakaan hänkään ryömi rimojen alta. Liioittelevaa meininkiä on myös Alfredon kuvittajalla Joanna Vikström Eklövillä.
   Ehkä nämä palkitut pläjäykset kuitenkin ovat monipuolisempaa hermolepoa kuin nykyinen villitys kertoa, miten kurjasti koulussa ja kavereiden kanssa menee. Ja vielä rustata nämä tunteet päiväkirjan muotoon kaiken kansan psykiatrisen naurun pilkattaviksi. Onks noloo, hei?

   Hiukan sääli, koska Runeberg itse toki mainiona viihdekirjailijana osasi myös repäistä tarvittaessa ihan dadamaisesti. Löysin kansallisrunoilijamme ravintolaillan jälkeen todella monimielisen ilmeisesti servietille rustatun mielenilmaisun alun perin Arto Kytöhongalle. Hän julkaisi siitä aikoinaan oman graafisesti leikittelevän kirjasen. Taitelija Kari Ripatti puolestaan teki oikeutta säkeiden soljuvuudelle omalla tavallaan – aikoinaan tämä yhteinen teos oli esillä myös Porvoon kirjaston näyttelyssä.
   Eli olisi sitä voinut räjäyttää kansallista identiteettiä toisellakin tapaa lasten- ja nuortenkirjojen valinnoissa.

Miten perhe pärjää nyt ja ennen?

Olisiko kuitenkin niin, että historian havisevilta lehdiltä voisi poimia yhä edelleen mainioita ja käyttökelpoisia analyysejä satavuotiaan itsenäisen Suomen tilasta? Joskus ajattelee, että lastenkirjallisuuden ja oman kirjahyllyhistoriansa tuntemisella voi löytää yllättäviä polkuja nykyhetkeen.

   Mieluusti nostaisin esille tällä kertaa kaksi luotausta. Vuonna 1977 silloin tv-persoonanakin tunnettu psykologi Kirsi Kivinen teki WS:n Tenavakerhoon analyysin nimeltä Mikko ja markat (kuvitus Kikka Hammar). Siinä käytiin läpi isän joutuminen pakkolomalle ja sen vaikutukset perheen taloudelliseen tilanteeseen. Tapahtumien kulussa käydään läpi naisten kotityöt ja niiden jakautuminen, naisten työelämään siirtymisen vaikeudet ja rahan riittäminen.
   Kun isällä on nyt aikaa, hän ehtii ja joutuu selvittämään Mikolle, miten raha pyörittää yhteiskuntaa. Näin käsitellään verot ja niiden jakaantuminen, eduskunnan työ ja edustajien lupaukset. Väliin luennoimisen puolelle menevä rupattelu tuo kuitenkin hyvin esille esimerkiksi yhteiskunnassa mahdolliset käyttäjille ilmaiset asiat kirjastosta lähtien.

   Marjatta Kilven Koti-isä (Lasten oma kirjakerho 52 1979) on puolestaan täyttä tavaraa, vaikka sen ottaisi käteensä tänä päivänä. Kilpi osaa rauhallisen selkeästi, mutta samalla sopivasti tunteita esitellen kertoa samanlaisesta alkutilanteesta. Isän työttömyys kerrotaan realistisesti perheen näkökulmasta. Kilpi kuvaa neljähenkisen tiimin erilaiset suhteet, ahdingon, yhä lisääntyvän huolen ja säästöjen hupenemisen taitavasti paisuttamatta asioita.
   Pienet yksityiskohdat varsinkin pienen Petterin suhtautumisessa ovat esillä silottelematta ja tuovat mukaan sisäisten roolien muokkaantumisen. ”Äidin puheista Petteri vähitellen ymmärsi, että isän työpaikalla – firmassa, kuten äiti sanoi – olivat asiat menneet huonosti. Työtä ei enää riittänyt jokaiselle. Oli tullut uusia hienoja koneita, tietokoneita, jotka nyt tekivät työt ihmisten puolesta. Ja ne ihmiset, joiden puolesta koneet tekivät työtä, joutuivat joskus pois työpaikoiltaan, työhuoneistaan, kirjoituspöytiensä takaa.”

   Kun isä on vähitellen ottanut yhä enemmän vastuuta kotitöissä, Petteri pääsee samalla lähemmäksi ennen niin kiireistä isäänsä. Äiti pääsee töihin, ja isän jääminen kotiin saa pihalla kaverit pilkkaamaan naismaiseksi. Tästäkin selvitään vanhempien kanssa puhumalla. Arkeen tulee paljon muutoksia, jotka kuitenkin lisäävät kaikkien ymmärrystä toisistaan. Vauvan sairastuttua joudutaan pohtimaan lisäksi kuka pitää kenestäkin ja kuinka paljon. Ulla Vaajakallion pehmeän pastellinsävyiset tilannekuvat luovat oman, lähentävän tunteen lukemiseen.
   Molemmissa kirjoissa on toki onnellinen loppu. Töitä löytyy, ja samalla lapset ovat saaneet rautaisannoksen esimakua yhteiskunnan erilaisista rakoiluista – mutta myös perheen yhtenäisyydestä ja ratkaisumalleista. Näitä asioita käsitellään edelleenkin yllättävän vähän lastenkirjallisuudessamme.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Lastenkamarin aarteet ja YLEn antikvariaatti



YLEssä on menossa itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi kirjakavalkadi, missä keskustellaan aina yhdestä kirjasta kultakin itsenäisyyden vuodelta. Toistaiseksi esittelyjen intohimon mittari ei ole kivunnut kovin korkealle, mutta miten käy kun mukaan tulevat lastenkirjat? Jos niitä löytyy? 
Lastenkamarin aarteiden Tiina

   Ensi alkuun ei näytä hyvältä tästä vuodesta lähtien. No, vuodelta 1997 löytyy Mauri Kunnaksen Koiramäen joulukirkko, joka lienee valikoitunut mukavasti jutunainesta tarjoavan taustansa takia. Sitten saakin mennä aikapyörässä rutkasti taaksepäin aina vuoteen 1961, jolloin Anni Polva oli jo lanseerannut Tiinansa (1950) – käsittelyyn pääsee arvatenkin tyttökirjan ja tyttöjen roolituksen ansiosta Tiinalla on hyvä sydän.
    1950-lukua eivät Ylen toimittajatkaan voineet sivuuttaa ihan noin vain. Vaikkei Aapelin Pikku Pietarin pihaa tai Yrjö Kokon huimaa koulu- ja vaellussaagaa Sudenhampainen kaulanauha (1951) laskisikaan ihan selväksi lastenkirjaksi (1958), niin Kirsi Kunnas (Tiitiäisen tarinoita 1957) ja Tove Jansson (Muumipapan urotyöt 1959) ovat tietysti itsestäänselvyyksiä. Varsinkin kun Muumipapan kanssa voidaan miettiä valistuneen Itsevaltiaan erilaisia vallankäytön muotoja. 
Itsevaltiaan arpajaisissa

   Rauha Virtasen Seljan tytöt (1955) on hyvä valinta kertomaan nousevasta kantaaottavasta nuortenkirjasta. Seuraavan osuman löytääkseen pitääkin matkustaa jo vuodelle 1922, kun Anni Swanin Pikkupappilassa saa oman käsittelynsä. YLEn esittelyissä pyritään luotaamaan myös aikakauden olemusta ja tapahtumia. Kun Jörn Donneria haastateltaessa oltiin kovin kiinnostuneita terveydentilasta, niin onneksi lääketieteellinen puoli ei kiinnostane niin paljoa lastenkirjailijoiden esittelyissä.

Monipuoliset taustoitukset

Sitä varten löytyy parikin mainiota opusta. Vanhempi, Lastenkirja aikansa kuvastimena (2005) lähtee jo 1900-luvusta ja esittelee silloin Anni Swanin – tuottelias tekijä kirjoitti Tottisalmen perillisen jo 1914 eli hiukan liian aikaisin itsenäisyyden juhlavuotta ajatellen. Kiljusen herrasväki ei päässyt mukaan, vaikka Kiljusen Plättä tuli sopivasti vuonna 1917 kuten kautta aikojen suosituimmaksi kuunnelmaksi päätynyt Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut.

   Kavalkadista saa mainion kuvamateriaalin ansiosta laajemmankin kuvan kirjojen julkistamisajankohdista. Pakollinen hahmo on esimerkiksi Oiva Paloheimon Tirlittan (1953), muita kymmenlukuja koristavat Uolevi Nojonen, Marita Lindquist, Hannele Huovi ja Tuula Kallioniemi.
   Ismo Loivamaakin muuten toteaa johdatuksessaan Lastenkamarin aarteisiin (2017), miten 1950-luku oli oikea kirjallisuuden runsaudensarvi ja varsinkin 1959 oikea supervuosi: Merja Otavan Priskasta Marjatta Kurenniemeen, Kaija Pakkaseen, Aila Nissiseen, Kerttu Vuoriseen ja Kerttu Juvaan. Hänen Pesulan Maritansa on työläiskirjallisuuden esimerkki, joka Loivamaan mukaan ”uhkuu työnkuvausta ja kaupunkielämän hurjuutta."

Kansi Tarja Kettunen
Runsaasti ja viitseliäästi kuvitettu katsaus avaa nuoremmillekin sukupolville kurkistusreiän isovanhempien varttumiseen. Neljäkymmenluvulla syntyneet ovat tämän päivän isoisä ja -äitejä, jotka vaikuttavat tiiviisti lapsenlapsien elämään ja kulttuurin käyttöön. Eniten Loivamaa panostaa lasten ja nuortenkirjoihin, mutta mukana on löytöjä lastenmusiikin, teatterin ja elokuvan puolelta. Lempilastaan lastenlehdistöä tekijä tuo esiin niin aikaisempien valopilkkujen kuin nykyisen ahdingon kautta. Mukana on maistuva kattaus muistoja, elämyksiä, tarinoita ja anekdootteja lastenkulttuurin värikkäistä vaiheista. Loivamaa on myös kerännyt mukaan tärkeimmät kulttuurikeskustelut ja taistelutkin hurmahenkisen suomalaisuuden, selkoistamisen, helppolukuisuuden ja politiikan puolelta.

Sattumia roppakaupalla

Lapsenlapsen kanssa kuvia katsellessa löytää esimerkiksi 50-luvun sarjakuvat, teinimusiikin ja edelleen tutut lastenkirjailijat. Lastenkirjailijoiden järjestö, Nuorten kirja perustettiin 1946, mutta nyt pyydettiin rohkeasti Nokia oy:tä toiminnan tukemiseen miljoona markkaa. Ei tullut. Sitten seurasivat television ja amerikkalaisen viihteen ryntäys. Lastenkulttuurin vihaiset äänenpainot nousivat lähes vallankumoukseen, kun ”1970-luku teki lapsesta kelpo ihmisen, jonka ääni vahvistui – ja jota alettiin kuunnella.” 

    Eri vuosikymmenten alkuun Loivamaa on tiivistänyt tapahtumien oleelliset muutokset. Kun lastensielun teknokraatit pääsivät pannasta, myös selkokirjoista alkoi tulla yhä varteenotettavampi vaihtoehto monille ikäryhmille. Nuorten musikaalit kukoistivat, Potter saapui 90-luvun lopulla. Lama muutti myös lastenkulttuurin aiheita. Nyt tarjottiin filosofiaa ja kuoleman kohtaamista. Kansainvälisyyden kasvu ja tietokoneiden lumovoima hallitsivat ja fantasia kukoisti. Niiden myötä päästään tämän hetken ongelmiin ja perheen muutoksiin. ”Kaiken kansainvälisyyden keskellä vallitsee kansallisten teemojen trendi. Oma historia kiinnostaa lastenkulttuurin tekijöitä kuumeisemmin kuin vuosikymmeniin. Huolta aiheuttaa se, että kustannusala riutuu ja suurten kustantamoiden julkaisulistat ovat kutistuneet dramaattisesti. Pienet kustantamot ovat entistä tärkeämpiä.”

   Lastenkamarin aarteiden sivuja käännellessäni tunsin tuttuuden ja haikeuden lisäksi mielihyvää lastenkulttuurin monipuolistumisesta ja yleistymisestä. Monet aiheet ja ratkaisut ovat olleet toisaalta vuosikymmenten aikana käytössä ja kokeiltuina.  Lastenkulttuurin nykyistenkin tekijöiden on hyvä nähdä taaksepäin ja rakentaa koetellulle pohjalle.
   Nopeaa silmäilyä varten Lastenkamarin aarteissa on kätevät vuositaulukot 1940 -luvun rajusta murrosten ajasta vuoteen 2016 saakka. Ismo Loivamaa kirjoittaa lopuksi: ”Nostalgia ja nykyhetki lyövät sopuisasti kättä. Tove Jansson on kuvaillut lapsuutta näin: ¨Lapsen maailma on voimakasvärinen maisema, jossa turvallisuus ja katastrofi kulkevat rinta rinnan ja elävöittävät toisiaan.¨ Lastenkamarin aarteet -teoksessa kuljetaan lapsen maailmaa kahdeksan vuosikymmenen ajan.”