sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Topelius ja Lydecken - veljekset Koivu ja Tähti




Vuodenvaihteen ja loppiaisen ja nimipäivänsä vietosta toipuneena huomaa, että Topelius taitaa taas elää pientä renessanssia. Suomen Kansallisteatterin lavalla melskaavat Kristofferin ja sisaren jälkeläiset, Sisko Ylimartimo teki hienon kunnianosoituksen Aleksander Lindebergistä (Avain 2017), missä otetaan näyttävästi esille Lindebergin kuvitus Topeliuksen satuun Muurahaisesta joka lähti lääkäriin (2011) ja sai samana vuonna Suomen kirjataiteen komitean palkinnon Kaunein kirja-kategoriassa. Ylimartimo kertoo hauskasti kuvituksen seikkailusta Japanissa, mistä originaalit erinäisten vaiheiden jälkeen saatiin takaisin.
    Ja tietysti Topelius kuuluu erottamattomasti omaa nimeään kantavaan Suomen nuorisokirjailijoiden palkintogaalaan, jossa vuosittain joku saa Koivun ja Tähden hohdetta ylleen Arvid Lydecken kollegan tunnustuksen noutajan kera – palkintosumma nousee joka vuosi yhdellä eurolla  - tänään siis 2018 euroa.
   Pirkko Saision mielissä muhinut jatko Topeliuksen lievästi henkilökohtaiseen satuun on paitsi kavalkadi hetkistä Suomen historiasta myös tietysti omakohtainen julistus menneestä ja tulevasta. Saisio lomittaa kotiinpaluun kysymykseen ottavatko vanhemmat vastaan kadonneet lapsensa, mitä se merkitsee ja onko sillä lisäarvoa elämälle. Historian kulkiessa yhä uudet Kristofferit muokkaavat ja muokkaantuvat suomalaisessa kehityksessä. Sukupolvien kiertokulku ja muistot nousevat arvoonsa. Saisio vääntää lopuksi oikein kunnon dystopian, kun rajat pannaan kiinni, Helsinki on poikkeustilassa ja suljettu kaupunki. Kun Tuonelan virran lautta vie koko porukan ja jääkarhun lopulliselle tuomiolle, kuuluu kirkas ääni. joka pyytää anteeksi ja haluaa ottaa vielä yhden ryhmäselfien. Maailma ei lopu paukkuen, vaan yhteiseen valokuvaan.

Väki on vahva, Seepra ei

Topelius -palkinnon sai tänä vuonna Elina Rouhiainen Väki -trilogian aloittaneella Muistojen lukijalla (Tammi 2017, kansi Laura Lyytinen). Moniosaisen sarjan kanssa on aina hiukan mietityttävää palkita heti ensimmäinen: asettaako se ja millaisia paineita seuraaville? Mieleen tulee heti esikoisellaan Finlandia Juniorin napanneen Nadja Sumasen jatko, Terveisin Seepra (Otava 2017). Kun Rambo oli letkeän tuntuinen nuoren selviytymistarina, Terveisin Seepra yrittää nyt päteä liian monella tasolla. On kotiongelmia, äidin ongelmia. isän ongelmia, nettikaverin ongelmia – ja omia ongelmia. Välillä tuntee lukiessaan menevänsä läpi erilaisia sairauskertomuksia ja niiden taustoituksia lapsuudesta saakka. Toki Sumanen saa välistä aikaan riipaisevaa ja kokemusperäistä elävyyttä Iriksen hapuilusta kodin, koulun, baletin, syömishäiriön ja viiltelyn välissä, mutta kokonaisuus on liian moneen suuntaan hapuileva ja osin myös kovin näkyvästi rakennuspalikoita esittelevä. Erityinen miinus kannen kokonaisilmeen rakentajalle – esimerkiksi takakannen tekstistä mustaa tummanpunaiselle ei saa selvää suurennuslasillakaan. 

   Elina Rouhiainen on jo tottuneempi tekijä – edellinen sarja Susiraja sai hyvää palautetta ja pari kirjaa jopa käännettiin japaniksi. Kysyessäni Elina ei oikein tiennyt syytä kiinnostukseen, mutta asialla taisi olla tehokas agentti eli Elina Ahlbäck, joka teki urotyön jo Salla Simukankin sarjan kanssa. Muistojen lukijakin on eräänlainen vallan ja kehityksen analyysi, mutta ei ainakaan vielä mikään tuomionpäivän julistus. Tästäkin kirjasta löytyy Sumasen teemoja nuorten ongelmista ja oman identiteetin hakemisesta, rakastumisista, ystävyydestä, eroista, mutta myös ehkä hiukan tutunoloista paperittomien ongelmia, romaniveljesten kohtaloita. Mukana on mielenkiintoisia lainauksia eri puolilta – Kiuru on kova lukija – kuten Saul Williamsilta ja Children of Bodomilta.
    Mutta täytyy sanoa, että ainakin itse annan myötä näiden asioiden kokemiselle mieluimmin realismia ja mielenkiintoista mielimagiaa näppärästi yhdisteleville seikkailuille. Rouhiaisen sankarilla, 16-vuotiaalla Kiurulla, on kyky tarttua toisten ihmisten muistoihin ja pyyhkiä ne pois. Salaperäinen, maailmanvaltaa havitteleva Väki haluaa nämä erilaiset kyvyt hallintaansa. Kun Pirkko Saisio saa aikaan näyttämölle konkreettisen Berliinin muurin, Rouhiainen ylittää sen toistaiseksi pakenemalla, mutta antamalla toivoa. Hänen Kiurunsa ei lähde Tuonelaan, vaan Edinburghiin ja sieltä salaiseen, tuntemattomaan paikkaan. Mutta kuten useimmiten jatkosarjojen kohdalla, ensimmäinen osa on johdatusta, henkilöiden esittelyä ja tilanteen hahmotusta. Tämä maailma varmaan elää nyt tiukasti Rouhiaisen mielessä. Hyvää matkaa.

Harharetki, mutta minne?

Arvid Lydecken sopii tänä vuonna mainiosti palkinnonsaajien pirtaan. Fantasiaa hän teki rekvisiittaa myöten Topeliuksen rinnalla kirjassaan Tähtien tarhoissa (1912) ja Leena Parkkisen seikkailuihin sopii edelläkavijäksi vaikka Meren pohjalla (1915).

    Leena Parkkisen Pikkuveljen ja mainion harharetken (Teos 2017) idean luullakseni ymmärrän. Isosiskonsa alistama pikkuveli kulkee kiltisti siskon kanssa assistenttina Ja tekee mitä käsketään. Pikkuveli nielee isosiskon eli ”Kreivittären” röyhkeät tilanteiden muutokset, eikä tunnu paheksuvan, vaikka sisko vie kaiken kunnian mielikuvitusviidakkoretkellä. Suonsilmärusettianakonda kuljettaa kuitenkin juuri pikkuveljen mukanaan seikkailuun, joskin isosisko taitaa kääntää voiton siitäkin. Tai ainakin pikkuveli saa syyt niskaansa, kun anakondaa ei saada kiinni.
   Pikkuveli hahmottaa epävakaata ja absurdia vesimaailmaa. Siellä huseeraa mummo ja talokoira ja muffinsit, joiden avulla voi hengittää vedessä. Oikea äiti vain häivähtää taustalla, hänkin isosiskoa tukien. Loppu on toiveikas: isosiskokin on ollut huolissaan pikkuveljestä. Sisko on tajunnut, että pikkuveli on tärkeä osa seikkailua ja yhteistyötä.
    Leena Parkkisen kieli on hauskaa, värikästä, röpelöistä ja ajanmukaista. Tottunut lukija pääsee hyvin seikkailuun mukaan, mutta vaikeampaa on välittää sadun maailmaa nuoremmille.  Henkilöt ja tapahtumien sadullisuus vaatisivat kait pienempää kuulijaa, pikkuveli on kenties tälle kerrontarekvisiitalle siinä koulun ensimmäisten luokkien nurkilla. Kerrontatyyli vaatii puolestaan välittäjän viitseliäisyyttä. ”Älä pöhköile. Ei ole mitään järkeä olla maailman paras tutkimusmatkailija, jos ei ole yhtään seuraajaa You Tube-tilillä. Sinulla ei ole mitään käsitystä tieteestä. ’Kreivitär ravisti kiharoitaan ja jatkoi kameralle. ’Vaatii suunnatonta rohkeutta ja lähes yli-inhimillistä nerokkuutta valmistautua niin uskaliaalle retkelle kuin minä Kreivitär Rebecka Pitäjänmäki. Mutta kuten kaikki asiantuntevien uutisblogien lukijat tietävät, olen kansainvälinen seikkailijatar, Kilimanjaron valloittaja, Setsuanin safiirin löytäjä ja tähän asti ainoa henkilö joka on saanut otettua kuvan höpsiksestä…”

   Vai olisiko tämä täsmäkirja kuitenkin isosiskoille, jotka tubettavat tottuneesti ja osaavat pikkuveljen manipuloinnin?
   Jussi Karjalaisen kuvitus luo ainakin mainion taustan viidakon omituiselle eläimille ja vaarallisen tuntuisille matkoille, joskin varsinaiset päähenkilöt ovat – no, eivät ainakaan kauniita. Romuluisia mielikuvitushahmoja? Vähän häivähti mielessä Carrollin Kraukijahti – tuntemattoman ja pelottavan olennon etsiminen. Senkin säkeet ovat monimielisiä ja tulkinnanvaraisia – ja varmaan senkin takia niin kiinnostavia ja hauskoja.
     Suomen nuorisokirjailijat ry:n palkinnot osuvat hyvään mediasaumaan – presidentinvaalit ovat tylsät, joten Tpelius ja Lydecken pääsevät paremmin esille. Ja onhan meillä vielä odotettavissa kolmikon tasavertainen jäsen! Helmikuun alussa saadaan se viimeinen junior, Runeberg. Siinä välissä muuten odottelen tietysti varsinaisen joulupipon jakamista. Pian pannaan jonkin kutreille Puupää-hattu päivänkakkaroineen.


sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Sanni ja Sampo - häiriö lastenkamarissa



Kulttuurilehtien kapeneva perintö

 Itsenäisyyden juhlavuonna on todella sopivaa lopettaa neljäkymmentävuotta jatkunut lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön taival. Ensimmäinen numero sai ilmestyessään 22.5.1978 runsaasti julkisuutta. Ilta-Sanomien laajassa artikkelissa esiintyivät lisäkseni tiimin jäsenet toimittajat Osmo Jokinen (1938-1985) ja  Tiina Eskola. Myöhemmin mukaan tulivat mm. Kari J. Kettula ja Ismo Loivamaa. Ensimmäisen numeron nimilista oli komea Matti Paavilaisesta Hellevi Salmiseen, Orvo Mäkelästä Marja-Leena Koppiseen, rock-professori Jukka Ammondtista Kirsti Kiviseen ja Pirkko Liikaseen. Uransa aikana julkaisussa ovat kirjoittaneet lukuisat lastenkulttuurin tärkeät toimijat. Lehden kiitetyn ulkonäön on luonut mainosgraafikko Pirre Vaijärvi. Ja pääkirjoituksen vieressä komeili luvalla Karin mainio piirros risupartaisesta kulttuurimiehestä, joka kysyy Aku Ankkaa lukevalta pikkupojalta: ”Vaihetaanko?”

Sisäpiiritietoako?

Joku voisi väittää, että toimitus on saanut sisäpiirin tietoa opetusministeriön uusimmista toilauksista, mutta näin ei ole ollut. Pienten kulttuurilehtien tekijät pöyristyivät lukiessaan uutisista, että kirjastojen kulttuurilehtien ostotuki lopetetaan kokonaan ja lehtien tuki pannaan muutenkin harkintaan perustetun selvityksen ajaksi.

   Summat ovat näpertelyä itse budjetissa, mutta elintärkeitä pienille mielipidelehdille - Sampo Terhon johtaman ministeriön kokonaisbudjetista lehtituki on yksi kolmaskymmenestuhan­nesosa, vajaa 200 000 euroa, joten leikkaus ei tuota säästöä. Kirjastoille ja kulttuurilehdille siitä koituu kuitenkin suuri vahinko. Toivomme, että Suomi 100 -vuoden perinnöksi ei jää kapeneva kulttuuriperintö, toteavat tekijät julkilausumassaan.

Mielipiteillä ei täälläpäin ole kysyntää

Tosiasiassa kuristaminen on jatkunut jo edellisen eli Sanni Gran-Laasosen aikakaudella, jolloin yllättäen ja ilmoittamatta nostettiin lehtien vähimmäislevikiksi 800 kappaletta. Silloin luvattiin pitää huolta erityisalueesta, lastenkulttuurista. Tyllerön tuki loppui. Toki olimme antaneet palstatilaa rajuillekin opetuksen muuttamista selvitelleille kriittisille tiedoille.
   Päätoimittajat totesivat lisäksi, että ministeriön linjaus edustaa poukkoilevaa päätöksentekoa: vasta edellisenä vuonna kyseistä tukea korotettiin, jotta ­alueellinen tasa-arvo kirjaston käyttäjien välillä toteutuisi paremmin.
   Jälleen on huokaisten katsottava historiaa. Olimme aikoinaan Kari J. Kettulan kanssa tekemässä selvitystä kirjastojen lehtihankinnoista ja yleensäkin suhtautumisesta kulttuuri- ja mielipidelehtiin juuri lehtitukea varten.  80- Ja 90-luvulla kirjastokenttä oli todella hajanainen ja erimielinen. Oli pakko panna raportin nimeksi eräästä pohjanmaan kirjastosta tullut lakoninen vastaus: MIELIPITEILLÄ EI TÄÄLLÄ OLE KYSYNTÄÄ.
Lapset näkevät näkymättömän

    Tapiolan kirjastossa Espoossa järjestimme kuolleiden mielipidelehtien näyttelyn: se oli sekä surullista että oireellista. Tuomas Nevanlinnakin joutui vuoden 1993 alussa tunnustamaan, että ARGin taru päättyy: omaperäiselle mielipide- ja kulttuurilehdelle ei löytynyt riittävästi maksukykyisiä lukijoita. Viimeisen numeron teema oli historian loppu! Sinne kalmistoon ovat rutistuneet muun muassa niin ALOHA kuin KOMPOSTI, jota kirjastot pitkään luulivat maanviljelyksen vaihtoehtojulkaisuksi.

Sanni ja Sampo - kaksi reipasta rikkojaa

Tyyris Tyllerön komea kaksoisnumero sisältää lastenkulttuuria laidasta laitaan. On lasten psykologiaa, on mielikuvituskavereiden maailmoja ja valokuvien taidetta, on Peter Panin ikiaikaiset äidin kaipuut, on kasvatuksen dilemmoja ja stressien torjuntaa pakolaislastenparissa.
    Lastenmusiikkia joulun aikaan laidasta laitaan, palkintojen taustat ja plagiaattien kiemurat Finlandioista valtiontunnustuksiin, tietokirjojen uudet aluevaltaukset tai nuortenkirjojen väkivaltaisuus unohtamatta ajankohtaista kulttuurireportaasia Tukholman lastenkulttuurimuseosta sekä uusista aikuisten opaskirjoista. Entä mitä kuuluu juuri nyt kirjavinkkaukselle ja lasten lukemaan houkuttelemiselle?

   Opetusministeriön perusteluissa Tyyris Tyllerön tuen epäämisestä mainittiin, ettei siinä ole tarpeeksi yhteiskunnallista keskustelua. Sopii kokeilla, miltä tuntuu!

Viitsitkö etsiä asiakirjan?

Lähes huvittavaa. Sitä ei toki ollut usean kuukauden mittainen taistelu julkisuuslakiin nojaten noiden perusteluiden saamisesta. No, jo vuonna 1991, vuotta ennen Tyyris Tyllerön saamaa lastenkulttuurin valtionpalkintoa, Matti Wiberg kirjoitti HS:ään 22.12.1991 hyytävän analyysin otsikolla ”Asiakirja on julkinen – jos virkamies viitsii sen etsiä.” Wibergin mielestä jo tuolloin virkamiesten vastentahtoisuus on este asiakirjojen julkisuuden toteutumiselle. Niinpä. Tyyris Tyllerökin sai ensin tipoittain yleisiä hakuperusteita, yleisiä päätöksiä ilman yksilöityjä perusteluita ja vasta sitten jonkinlaisen perustelun – joka ei hakuehtojen mukaan edes pitänyt paikkaansa. Opetusministeriön eri hallinnonalueilla näyttää olevan valtavia eroja – Taiteen edistämiskeskus toimii täysin kiitettävästi lain hengen mukaisesti. Näin myös hakijoilla on edes mahdollisuus pyrkiä parantamaan hakemustaan ja vaivaamaan yhä vähemmän kiireisiä virkamiehiä.

Kansi Pirre Vaijärvi ja Jukka Murtosaari
    Ehkä tässä taistelussa on saatu aikaan hiukan edistystä: kulttuurilehtilautakunta lakkautettiinkin heti Tyllerön sinnittelyn jälkeen ja siirrettiin Taiteen edistämiskeskuksen puolelle – odottamaan siis ensin suuren selvityksen tuloksia!

Tunsiko lautakunta todella kentän?

Tyyris Tyllerö ei siis tainnut pudota muurilta Sannin ja Sampon ja käsikassarana toimineen lautakunnan avustamana, vaan loikkasi ihan itse ja jatkaa toisen muotoisena ilman kulttuurilehtien tukea. Se on välittänyt tietoa lastenkulttuurista lähes parisadassa numerossa ja yli 8000 sivulla. Nyt mukanaolevan hienon valokuvateoksen Näkymättömät tekijän Verna Kovasen motto on haastava: ”Ei näkymättömyys ole mikään este olemassaololle.”
   Lastenkulttuuri on voinut toistaa tätä ajatusta vuosikymmenien ajan ennen kuin siitä on tullut vihdoin varteenotettava tekijä – ei toki valtion minimaalisen tuen takia, vaan alueella toimivien tulisielujen, asiaansa uskovien puurtajien, yhteistyöhön kykenevien ihmisten ja yhdistysten toimesta. Kun Tyyris Tyllerö sai syyskuussa 1992 lastenkulttuurin valtionpalkinnon, HS:n artikkelissa oli mainio otsikko: Lapset varastivat palkintotilaisuuden. Päiväkodissa pidetyssä tilaisuudessa kun lapset aivan oikein olivat pääosassa. Samaan aikaan lehdessä otsikoitiin miten Viinasen viikate ei säästä ketään.  Lastenkulttuurille ei voinut povata enempää näkyvyyttä. Näyttäisikö tilanne nyt yhtään paremmalta?


sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Helmiä nörteille?



Viimeisenä vaan ei ehkä vähäisempänä julkistettiin Suomen nuorisokirjailijat ry:n pitkäikäiset tunnustukset eli Topelius-palkinto ansiokkaalle nuortenkirjalle ja Arvid Lydecken -palkinto ansiokkaalle lastenkirjalle. Tällä kertaa raati sentään vaivautui oikein pohtimaan tarjontaa ja ongelmia toisin kuin lastenkirjallisuuden Finlandian valitsijapoppoo.
Kuvitus tekee joskus ihmeitä!

– Raati saa luettavakseen niin kuvakirjoja, pienten lasten helppolukuisia kirjoja, alakouluikäisille tarkoitettuja realistisia kertomuksia kuin nuorille ja nuorille aikuisille suunnattuja pitkiä romaaneja, raadin puheenjohtaja Salla Erho kertoo.– Monipuolinen kirjallisuus on ihana ja äärimmäisen tärkeä asia, mutta raatityössä erilaisten lajien ja tyyppien vertailu tuntuu välillä mahdottomalta tehtävältä, Erho toteaa. – Miten voimme arvottaa esimerkiksi runokirjoja ja monisatasivuisia romaaneja? 

Tasapainoisen mukaansatempaava!
   Epäilen kuitenkin hiukan, pitääkö raadin arvio luettaviksi saapuneiden kirjojen määrästä paikkaansa, kun puhutaan sadoista kirjoista. Finlandiaa karsii varmaan osallistumismaksu, mutta miten Lydecken ja Topelius oikeastaan markkinoidaan? Kaikki hyviä kirjoja julkistavat pienkustantajat eivät asiasta tienneet, eivät myös osallistumisvaatimuksista. Nyt näytti mukana olevan vain yksi, Kvaliti. Mihin mennessä, kenelle, kuinka? Ja kuka valitsee lopullisen voittajan? Sama raati?

Kymmenen kilpailijaa radalle

 Viisi kipaletta ehdokkaita mahtui kummallekin listalle.  – Jokainen kirjavuosi on erilainen, summaa raadin opettajajäsen Ida Hartikainen. – Tänä vuonna varsinkin satu- ja fantasiaromaani-tyyppisten lastenkirjojen taso on erittäin kova, ja olemme joutuneet jättämään ehdokaslistan ulkopuolelle todella hyviä kirjoja. – Erinomaisen kaunokirjallisen tason lisäksi olemme pyrkineet huomioimaan monenlaisia lukijoita houkuttelevia kirjoja ja eri-ikäisille suunnattuja teoksia, toteaa raadin kolmas jäsen, lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkija Myry Voipio. – Samastumispintaa on yhtä lailla tytöille, pojille kuin itseään vaikkapa queeriksi tai gender-blenderiksi kutsuville.
Omaelämänkertaa joka pelaa!
   No, pojat ovat kyllä paitsiossa. Jos todella perille menevää tapausta olisi haettu, Aleksi Delikourasin Nörtti Multiplayer olisi räjäyttänyt yhden todella tärkeän alueen.
   Raadin mukaan tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjoista kaikkinensa välittyy vahva sanoma ystävyyden ja rakkauden merkityksestä. – Tärkeitä ovat myös kysymykset identiteetin etsinnästä, erilaisuuden kohtaamisesta ja uskalluksesta kohdata omia pelkoja.
   Raati on todella oikeassa marmattaessaan lasten ja nuortenkirjojen esittelyn vähäisyydestä.
Nostamalla esiin enemmän lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja voitaisiin lisätä myös kiinnostusta lukemisharrastusta kohtaan. – Mitä enemmän on tietoa tarjonnasta, sitä helpommin kaikenikäiset voivat löytää itseään kiinnostavia tarinoita, toteaa Erho.
    Olisiko tähän perusongelmaan peruskorjauksia ja minkälaisia?

Erilaisia vai kertaantuvia?
Helmet ovat ikuisia - ja kiinnostaiva!
   No mutta kuinka vahvat sanomat sitten oikeastaan ovat erilaisia kuin valtavirran jo nostamat opukset? Anna Hallava on jo tuttu tekijä ja Valpuri Vaahteran maaginen korva myönnytys rempseällä ja menevälle tyttöviihteelle. Sieltä olisikin voinut nostaa esille työnsankareita aina Tittamari Marttisesta lähtien. Kirsti Kurosen Pönttö on mielenkiintoinen säeromaani nuoren tytön seksuaalisuudesta, mutta kuinkahan laajalle muoto jaksaa kiinnostaa? Elina Rouhiaisen Muistojenlukija, Tuuli Vuorman Caapparin kääty sekä Arja ja Emma Puikkosen Äänihäkki ovat hyviä esimerkkejä Finlandian ulkopuolelle kokonaan jääneen fantasian, sadun ja seikkailutarinan mahdollisuuksista. Ja onhan siellä tosiaan jokunen poika tyttökaatraan joukossa.
     Lydeckenin puolella vastaan tulee sitten tutumpaa tarinaa. On esimerkiksi Runeberg junior listalle päässeitä ja Finlandiaakin hamuilleita. On Riikka Ala-Harjan Kahden maan Ebba, Magdalena Hain Kurnivamahainen kissa, on Karin Erlandssonin Helmenkalastaja, kaikki kelpo materiaalia. Ja sitten pari kirjaa, joiden kanssa tulee nöyrästi miettineeksi omia rajoitteitaan. Laura Ruohosen Tippukivitapaus ei tosin ihan helposti mennyt lapsilukijoiltakaan läpi, mutta kenties suosio teatterin lavalla olikin se juttu sanoman välittämiselle? Leena Parkkisen Pikkuveli ja mainio harharetki tarvitsi myös aika paljon kärsivällistä hahmotusta pikkukavereiden kanssa, eikä tainnut aueta ihan silloinkaan. Toisella lukemisella pääsin jo nauttimaan perheen sisäisistä valtarakenteista ja hymyilemään aikuismaisesti taitavalle rakentelulle.

 Maut kunniaan 
 
   Eli toivatko nämä nostot jotain uutta tarjolle? Ainakin ne todistavat, että makuja on monenlaisia ja luuloja samaten. Ainakin tässä tulee todenneeksi, että todella monta mielenkiintoista kirjaa jäi uupumaan – jos nyt olivatkaan tulleet raadin käsiin. Sitähän ei tiedä, ei tässä eikä Finlandiankaan kohdalla. Niin, ja uskallusta taisi riittää jättää pois listalta niin Talo kulman takana (ja ottaa kantaa plagioimiseen), Mauri Kunnas loistavalla historiankirjallaan (sehän olikin muuten tietokirja!) kuin Outolan veljesten perusopaskirja satujen lukemiseen. Sitä muuten aina silloin tällöin tarvitsisi aikuinenkin.