sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Autismi ja tosiokuvitteellinen hiiri



Oulussa oli tajuttu tietokirjan uusi tuleminen opetussuunnitelmien muuttuessa. Maakuntakirjasto, aluehallintovirasto ja Haapajärven kirjasto olivat koostaneet kaksipäiväisen koulutustilaisuuden tietokirjan vinkkaamisen ympärille. Mainiota! Totuushan on, että kirjastolaiset jotenkin kuin huomaamatta täyttävät kirjakassinsa kaunokirjoilla, kun mukaan mahtuisi oikein kätevästi tietoa ja harrastelehtiä, sarjakuvia ja muuta tilpehööriä.
Tatu ja Patu tositoimissa dekkareina

    No, melkoisen monessa niin sanotussa kaunokirjassa on jo vahva realistinen pohja. Suomen tietokirjailijat ovat palkinneet Tietopöllöllään muun muassa Outolan veljekset, Mauri Kunnaksen ja Kristiina Louhen, mikä oli todistettavissa. Mutta omassa vinkkaustunnissani esittelin näitä mahdollisuuksia teemoittaa, yhdistellä ja parittaa eri lajeja tai tehdä haastavia kokonaisuuksia vaikka päiväkirjan ympärille: sieltä löytyy suosittujen Neropatin päiväkirjojen rinnalle niin Raili Mikkasen Wallin –versio kuin Markku Löytösen Arabian vaeltaja. Ja äkkiä päästään Wallinin päiväkirjoista vaikka salakirjoitukseen ja sen historiaan tai kielen kehittymiseen.
    Oulussa olivat järkevästi miettineet uudella tavalla lasten ja nuorten kirjastohyllytyksen loogisuutta. Siellä oli kehitelty uudenmalliset, kätevät ja houkuttelevat hyllyopasteet – ja oikaistu hiukan yleisten kirjastojen luokitusoppaan väliin tuskastuttavia eriyttämisiä eri puolille hyllyjä. Hienoa oli todeta, miten monipuolisesti saatiin näyttöä mahdollisuuksista: oli Celian moniaistisia satutunteja, kirjaston tutuksi tekemistä Punahilkka-satuseikkailun avulla, vinkkausesityksiä, nuorisotoimiston fundeerausta onko nuorille miehille mahdotonta vinkata ja niin edelleen. Tietokuvastakin puhuttiin ja eläinkirjojen kirjosta. Osallistuja oli ilahduttavan runsaasti, sadan lähelle.

Tosiokuvitteellinen faktio

Yhtenä kokonaisuutena tulivat esille perheet ja niiden muuttuminen. Tähän saattoi helposti lisätä erilaiset lapset ja koota selkokirjojen ja alan järjestöjen julkaisujen rinnalle näitä M.A. Nummisen termittämiä tosiokuvitteellisia tietokirjoja. Pitkään yhtenä klassillisena vinkkauskohteena mukana on kulkenut Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus (Otava 2003), missä loistavasti saa käsityksen millaista on Aspergerin syndrooman kanssa painivan nuoren ja tämän läheisten arki. Cristopher John Francis Boone kirjoittaa elämästään selkeästi ja toteavasti. Silti kirja on iholle tulevan hauska, surullinen ja toiveikas. Ja kirjailija tekee siitä melkein jännärin. Poika tulee kotiin ja huomaa rouva Shearsin etupihalla tämän koiran, joka on tapettu talikolla. Miksi?
     Nyt löytyi hieno pari: Naoki Higashadan Miksi minä hypin? (Suom. Mikko Pihlajavirta, Sammakko  2016). Kirjailijan 13-vuotiaana kirjoittama omaelämänkerta laajenee lukijan päässä jonkinlaiseksi pamfletiksi, jonka ydin taitaa olla toivomus oman persoonallisuuden hyväksymisestä, oli se millainen tahansa. Hän sanoo esipuheessaan miettiessään omia pakkoliikkeitään ja kyvyttömyyttään erilaisten asioiden suorittamiseen: ”Miksi en siis pysty tekemään näitä asioita? Niinä päivinä kun tunnen itseni turhautuneeksi, onnettomaksi ja avuttomaksi, kuvittelen millaista olisi, jos kaikki olisivat autistisia. Kaikki olisi meille helpompaa ja iloisempaa, jos autismia pidettäisiin vain vain yhdenlaisena persoonallisuutena. On toki huonoja hetkiä, jolloin aiheutamme muille ihmisille turhaa hulinaa ja vaivaa, mutta oikeasti haluamme vain uskoa tulevaisuuteen.”
     Suomalainen versioksi voisi valita Maria Aution Varjopuutarhan (Karisto 2014), kertomuksen lievemmin autistisen Pihlan lapsuudesta ja koulunkäynnistä, kokeista ja rakastumisesta, yrityksistä sopeutua ympärillä olevaan maailmaan. Tästäkin tapauksesta löytää rajuja ja vaikuttavia kohtauksia lääkärien kokeissa, koulussa ja äidin kanssa, mutta kuten näissä kaikissa kirjoissa mukana on usko parempaan ja kypsymiseen omaksi itsekseen.

Mikähän termi lopulta vakiintuu tiedon ja kaunon paritukseen? Tosiokuviitteellinen, faktio, tietoromaani, friktio vai jokin muu?

Rauhoittavaa kunnon sadun henkeä

Salli Parikka Wahlbergin töitä olen päässyt ihastelemaan silloin tällöin näyttelyissäkin, mutta kirjan kuvituksia on viime aikoina ollut harvemmin. Nyt Salli repäisee kunnolla isokokoisella kuvakirjalla Hiiriukin synttäriomena (Arkmedia 2016). Hiiriä on toki esiintynyt kautta kotimaisen lastenkirjahistorian, ja viimeksi niitä on käyttänyt hyväkseen esimerkiksi Riikka Jäntti kuvakirjoissaan. Omenanhaku hiiriukille on kuitenkin täysverinen, komea kuvasatuseikkailu, jonka juuria voi etsiä kauempaakin klassisten naiskuvittajiemme töistä. Salli Parikka Wahlbergin maisemissa on sävykästä talven tuntua, punaiset omenat ovat käsinsyötävän oloisia ja perspektiivit näyttävät konkreettisesti pienten hiiripoikien hikisen työn valtavien vesisankojen tai talon kellarinnurkan suojassa. 

    Tunnelma kiihtyy seikkailun edetessä. Hipi ja Hopi kulkevat tuttua reittiä etukäteen sijoitettujen pakopaikkojen kautta omenakellariin, mutta sitten seuraa yllätys. Kisaa päästään pakoon, mutta ovelan viljakorren houkutus on koitua kohtalokkaaksi. Muitakin metsän eläimiä tavataan pikkupeikoista jäniksenpoikiin, jotka ahmivat ensimmäisen omenaherkun. Varoituksen ja pienen opetuksen makua on kellarissa lymyävän Homehyyryn tapaamisessa.
    Kuten kaikissa hyvissä saduissa, onnellinen loppu tyydyttää kaikkia. Omena vieritetään ukin sängyn viereen ja laulujen kera vietetään parasta syntymäpäivää ikinä.
    Salli Parikka Wahlberg on jaksottanut tarinaansa sopivasti. Jännittävissä kohdissa käytetään lähikuvia. Lapset huomasivat jo aikaisin, että kissa väijyi ison puun takana ja huolestuivat hiirten kohtalosta. Ovatko ne tarpeeksi nopsia? Minne ne puikahtavat? Kun kissa heiluttaa ohrantähkää, varoituksia satelee. ”Älä nyt hölmö siitä nappaa!” Jänötädin kiljaisu pelästyttää kissan tiehensä, ja sitä kiljaisua harjoitellaan uutterasti. Kuka kiljuu pelottavimmin? Synttäriomenan isoilla aukeamilla on myös paljon etsittävää ja katseltavaa, joka sopivasti rauhoittaa ennen seuraavaa kommellusta.

    Tämäpä kirja sopii isovanhempienkin hankkia lukukaveriksi, kun ennen joulua vietetään yhdessä lastenlasten kanssa sitä laatuaikaa. 
 




sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Naparetki ja Lewis Carrollin maineen palautus




Aika hauska episodi muuten on näinä Googlen kääntämien kirjojen aikana – Shakespeare siis muuntui erään kustantamon yrityksenä aivan uudenlaiseksi tämän ajan kirjallisuudeksi – mutta myös Lewis Carrollin kohtalo Suomessa. Vuonna 1961 Kynäbaari niminen kustantaja julkaisi Liisa Ihmemaassa – version, jonka levittämisen loppujen lopuksi KKO kielsi. Perustelut olivat vakuuttavat: versio tuntemattomine kääntäjineen ja kuvittajineen loukkasi lyhennettynä ja muutettuna klassisen teoksen kirjallista arvoa. 
Helen Oxenburyn tulkintaa golfaamisesta

    Tämä taitaa olla ensimmäinen – mutta liekö viimeinen? – jolloin tekijänoikeuden paragrafia klassikon suojelemisesta on käytetty.
    Shakespearen tapaus taitaa liipatä läheltä? Kuka olisi saanut muuten käännöksestä korvauksen?

Nostalgiaa jäämerellä

Mikä kirja alkaa näin: ”Minä vihaan palelemista. Joudun paniikkiin jo pelkästä ajatuksesta olla ilman käsineitä tuulessa. Pakkasella pysyttelen mieluimmin sisällä.” Ja tämä nainen on uneksinut viidentoista vuoden ajan pääsevänsä palelemaan autiolle saarelle, Pohjoisen jäämeren valkoiselle kaistaleelle. ”Saari on täysin asumaton, ja sitä peittää jäätikkö, jonka reunat viettävät luotisuoraan veteen, kuin kallioseinämät.”

    Valkosaarelta löytyivät retkikunnan jäännökset, vetykaasupalloretken päätös ja yritys lentää Pohjoisnavalle vuonna 1897. ”Heidän viimeisen leirinsä jäännökset löydettiin kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin, umpijäässä autiolta saarelta, keskeltä Jäämerta. Kolme luurankoa, pienen teltan repaleet. Mitä enemmän saan tietää jutusta, sen todellisemmaksi se käy, kuin mustavalkoinen valokuva, joka muuttuu hitaasti moniväriseksi.”
    Bea Uusma nimittää kirjaansa Naparetki (Like 2016, suom. Petri Stenman) minun rakkaustarinakseni. Kiinnostavaksi paksun kirjan tekee juuri retken johtaja, Salomon August Andréen, jonka sankarillisen suuruudenhullusta suunnitelmasta on tehty muitakin kirjoja, dokumentteja ja elokuva. Tuon listaan pääsen minäkin, koska tein vuonna 1977 Kirjayhtymän helppolukuiseen tietokirjasarjaan Suuret seikkailut oman tulkintani Kotkan lento. Bea Uusman sinnikäs ja pakkomielteinenkin ajatus selvittää miten loppujen lopuksi Andrée kumppaneineen kuoli, on kuin salapoliisitarina. Uusma menee läpi kaiken mahdollisen, yrittää etsiä edes jotain luunäytettä, tutkii uudelleen jäännökset, lääkärilausunnot, jäämistön museoista, kaiken. Ja vihdoin pääsee monen yrityksen jälkeen itse Valkeasaarelle tapahtumapaikalle.
Naparetken autenttista kuvitusta


Taustalla monia selvityksiä

    Suomeksi on ollut saatavilla pelastetut päiväkirjat Kotkan lennossa pohjoisnapaa kohti (1930) ja A.Ejen Napaseudun sankari (1930) sekä tietysti ruotsinkielistä materiaalia. Palkittu kirjailija P.O. Sundman kiinnostui Andréen habituksesta hänkin ja julkaisi Insinööri Andréen ilmapurjehduksen (1969 Otava). Vertailukohtia siis on ollut, ja innolla luin Uusman kirjan loppuun saakka todetakseni pettyneenä, ettei hänkään pysty aukottomasti selvittämään salaisuutta. Minunkin päättelemäni ehkä hiukan dramaattinen loppuratkaisu voi hyvin olla oikea. Bea Uusma joutuu Valkeasaarella katsellessaan Nils Strindbergin kivistä hautaa sepittämään hänkin oman ratkaisunsa. Kirjan lopussa on toki säntillisesti esitetty kaikki mahdollisuudet hyvine ja huonoine puolineen.
    Uusma saa tutkittavakseen Strindbergin jäämistöstä tämän alushousut ja kiihtyy. Niiden takaosa on irronnut viistosti. ”Viilto yltää haarasta ylös lantion oikealle puolelle. Kankaassa on tummia läikkiä, Se näyttää oikeasti vereltä. Jokin on repinyt irti oikean lahkeen molemmista alushousupareista. Katsoessani tarkemmin kankaan reunaa näen riekaleet: kankaaseen on syntyy tasaisin välein teräviä viiltoja. Juuri nuo viisi terävää viiltoa ovat aiheuttaneet kankaan repeytymisen irti. Ne näyttävät kynnenjäljiltä.”

 Mahdollinen tapauskulku

    Valkeasaarella Uusma näkee mielessään tilanteen: jääkarhu lähestyy hylkeenlihan houkuttelemana ja Strindberg yrittää huutamalla pelotella sitä tiehensä. Jääkarhu nousee jaloilleen ja ensimmäinen isku kaataa Strindbergin maahan.  Fraenkel yrittää huitoa ja auttaa. Andréen kiväärin laukaus saa pedon poistumaan,
mutta Strindberg on jo kuollut. ”Tuulessa lepattavat pakkaushihnat paukkuvat. Fraenkel voihkii. Saiko hän iskun? Tule nyt, tänne telttaan makaamaan. Andrée ottaa morfiinin ja vesipullon esiin. Kolme ruutua. Nyt nielaise. Ryömi makuupussiin. Sinähän palelet.” Fraenkel on aivan hiljaa ja kylmä. Andrée pohtii asemaansa. Neljä kuukautta hän saisi istua yksin täysin pimeässä. Hän hakee päiväkirjansa ja kietoo sen villapaitaansa. Sitä hän ei enää tarvitse. ”Hän on nähnyt mihin, mihin karhu pystyy. Ladattu kivääri on hänen vasemmalla puolellaan. Hän ei halua kuolla. Nielaise nyt. Suoraan hänen edessään on Strindbergin hauta. Hän sulkee silmänsä. Avaa taas silmänsä. Strindbergin hauta. Hän sulkee silmänsä.”

Vielä kerran Andrée!
Kansi ja kuvitus Pirre Vaijärvi

 On kummallinen tunne lukea uudelleen joskus aikoinaan tarkasti läpikäymänsä tapauksen tuore, intohimoinen tulkinta. Minäkin jäin jotenkin Andréen koukkuun: halusiko mies olla sankari, jonka maine olisi kiirinyt ympäri maailmaa? Retkikunta oli varustettu amatöörimäisesti silkkisukkineen, kaikki epäonnistui lähdöstä alkaen. Jäljelle jäi kolmen miehen epätoivoinen harhailu armottomassa jäämaisemassa, joiden mielialojen vaihtelut kuultavat päiväkirjojen sivuilta[KV1] .
    Minäkin panen Andréen piilottamaan päiväkirjat huolellisesti jälkipolville. Nils Strindbergiä ei Kotkan lennossa tapa jääkarhu, vaan heikkous ja kylmyys.  Knutin kuoleman jälkeen Andrée levittää alleen sinireunuksisen huovan ja paneutuu pitkälleen. ”-Keväällä lähden Huippuvuoria kohti. Ehkä minä olenkin kuolematon? Knut,  mitä sanot siihen? Hän haparoi kädellään vierestään ja tunsi kirveen varren. Pyöreässä purkissa oli voidetta ajottumiin. Hän oli hyvin varustautunut. Oviaukosta tulvi kylmyys, mutta Andrëe katsoi kattoon ja kuunteli tuulen ulinaa. – Minun oli pakko. Hänen sydämensä löi hitaammin.”

   Naparetki on erinomainen tietokirja myös tiedonhaun ja sen tulkinnan kannalta, eri vaihtoehtojen harkintaa ja puntarointia sekä niiden pohjalta todennäköisyyksien seulomista esiin. Mutta sen lisäksi kirja on elämänkertaa, mielen ja tunteiden mukaansatempaava kokonaisuus.
   Ratkaisua emme vieläkään siis saa, mutta sekin on jo seikkailun arvoinen.





sunnuntai 28. elokuuta 2016

Hamelnin pillipiipari ja Peppi Pitkätossun koira




Unohtakaa vanha kunnon satu ja sen kuviot. Onhan tässä sentään säilytetty ihan perimmäinen juoni: pröystäilevään kaupunkiin ryntää rottalauma ja sen poisajamiseksi palkataan pillipiipari. Kun tämä ei saa haluamaansa palkkiota, pilli houkuttelee kaikki lapset pois kaupungista.
     Russell Brand panee omassa versiossaan Hamelnin pillipiiparin (Jalava 2016) juonen toiseen potenssiin. Kaupungin väki on painajaismaisen typerää ja omahyväistä. Kaikki yrittävät päteä ja olla parhaimpia, myös lapset. Kiusaaminen saa melkoiset mitat, kun kohteena on Sam ja tämän toinen ohuempi jalka, kainalokepit ja ontuminen. Brandin tyyliä kuvaa hyvin pieni kappale Samin isästä: ”Samin isä oli mies, jonka oli vaikea rakastaa ketään, koska hänen vanhempansa olivat olleet koko lailla etäisiä ja itsekeskeisiä. Meidän tulisi nyt olla empaattisia, eli yrittää ymmärtää ja olla tuomitsematta häntä, mutta minulla on niin surku vastasyntyneen Samin puolesta, että taidanpa sen sijaan poistaa moisen ilkimyksen tästä tarinasta kokonaan.”

    Rotat tulevat kaupunkiin ja panevat hyrskynmyrskyn johtajanaan hurja Kasper, jonka vaimoina olivat naaras ja koiras – sattumalta sisarukset. Kasper teki hurjia tekoja kuten sytyttämällä koulupihan kiipeilytelineen tuleen. Sodanjulistus kaupunkilaisille oli selvä: Ei sääntöjä! Rotat sekoittivat kaiken, niin ettei edes tärkeää Hamelnin hemaisevin kersa –kilpailua voitu viedä loppuun. Oli pakko siis hyväksyä salaperäisen harlekiiniasuisen Piiparin vaatimus voileivästä ja säkillisestä kultaa. Russel Brand päästää tässä vaiheessa filosofisen, runollisen ja maailmoja syleilevän otteensa valloilleen. ”Musiikki ryöppysi halki ilman ja sieltä rottien sisimpään. Se oli niin täyteläistä, niin suloista, ettei rottien aivoissa jäänyt tilaa rottien ajatuksille, niihin mahtui vain piiparin musiikki. Musiikki soljui pitkin rottien aivojen pieniä tunneleita, se kulkeutui huiluun ja huilu kytkeytyi Piipariin ja Piipari alkoi tanssia vienoa jenkkaa.
    Ja niin Piipari tanssi ulos torilta ja hän tanssi kohti kukkuloita ja hän tanssi oman huilunsa tahtiin ja rotista muodostui yksi suuri kiiltävä turkkijoki. Ne kuhisivat Piiparin suippojen jalkojen ympärillä.
Piipari käveli turkkien päällä.” Vain Sam huomaa, miten kaunis musiikki ja taivas sekoittuivat yhdeksi, niin että rajat niiden välillä olivat pelkkää kuvitelmaa.
     Tietysti Hamelnin asukkaat kieltäytyvät maksamasta palkkiota ja tietysti he saavat rangaistuksensa. Minne lapset sitten lopulta menivät Piiparin mukana? ”No tämä tarina, hyvät nenänkaivajaystäväni, armaat toheloni, ei kerro siitä – se mitä heille tapahtui, on merkityksetön salaisuus eikä kukaan meistä sitä tiedä, mutta jos haluat tietää, voit päättää sen itse omassa pienessä kaalissasi.” Hamelnin kaupunki muuttui kokonaan Piiparin viimeisen kultaisten sävelten soiton aikana. Tervetuloa käymään: siisti ja ystävällinen ja touhukas paikka pormestarinaan kohtelias ja cool nuorimies nimeltä Sam.
     Mutta oikeastaan tämä kirja on hurja rykäisy kuvittajalta – tietysti monimielisen ja härskinkin tekstin innoittamana. Chris Riddell on toki tuttu jo mainioista karikatyyreistään Ada Gootti –kirjoistaan, mutta nyt hän todella ryntää halki sivujen värikkäästi, remuten ja luoden yhä uusia hirviömäisiä rottia ja melkein yhtä karmeita ihmistyyppejä. Pillipiiparikin esitellään kuin lännenkaupungin raitille saapuvana kostajana tai oikeamielisyyden puolustajana – ja sellainenhan hän todella onkin. Hän tiesi, että jokainen henkäyksemme on vain lainaa!
     Helsingin kaupunginkirjaston uutuusluettelossa kirja on aika kummallisesti esitelty lasten kuvakirjojen joukossa… Kirjaa voi siis lukea myös kuin kuvakirjaa, joskin lapsukaiset varmaan tarvitsevat tuekseen aikuisen lämpimän sylin – ja ehkä sekään ei riitä. Lopussa on toki koristeellisesti selitetty kaikki tekstissä esiintyneet hienot sanat ns. koijarisanastossa Ahavasta ja Alhosta Vitilumeen ja Vitsaukseen. Varttuneempi yläkoululainen alkaa jo olla innoissaan kuvamaailmasta, Tuomas Nevanlinnan sujuvasta käännöksestä ja tekstiin oleellisesti liittyvistä koristeellisista tekstausten mahtipontisuudesta. Jalavalle kirjan kustantaminen on kunniaksi: se on rujoudessaan ja sanomassaan tätä aikaa ja kannanotto moneen asiaan. Lukekaa, katselkaa ja väitelkää. Kyllä vanhassa satupohjissa on edelleen ytyä.

Karikatyyrejä rakkaista kirjailijoista – ja heidän koiristaan

Aikuista kirjallisuuden tuntijaa varmaan hymisyttää tämä Chris Riddelin Ada Gootin seikkailujen osa Humisevasta harjusta (Gummerus 2016) , missä Kalmatollon kartanon kirjalliseen koiranäyttelyyn saapuu maailmankuuluja kirjailijoita esittelemään uljaita koiriaan. Mukana on vanha Ullakkokerho ratkomassa nyt outoja sattumuksia, mutta edellisten osien vauhtiin ja sopivaan karmeuteen ei oikein nyt ylletä. Syy ei ole upean kääntäjän, vaan ihmissudeksi muuntautuminen tai Differenssi-ihmekoneen piirustusten varastaminen apinoiden ja banaanien avulla ei kunnolla hytkäytä. Ei, vaikka kreivitär Peppi Pätkätossu saa varkaan kiinni paiskaamalla hänen päälleen lumiukon.
    Jaana Kapari-Jatalla on varmaan ollut hauskaa nimien vääntämisessä, ja kyllähän Peppi Pätkätossun koira hymyilyttää: Muumi, syvänlapinsylikoira. Pepin mukana tulee Hanska-Risto Andersen, jolle sadut ja tarinat ovat elämän sulostuttajia kääpiötanskandoggi Yorickin kanssa. Muita kirjailijaegoja tulee mukaan, on Karu Austen (bestselleri Nopeus ja ennakkoluulo), Sir Walter Skotti, Viljami Aikarauha Thackeray, Georgie Eliot ja nuppuna vielä Epeli Dickinson luulevipuudelinsa Carlon kanssa. Kirjan antia rikastuttaa toki edelleen mainio kuva- ja henkilögalleria: Andersenista ei voi erehtyä, mutta kartanon salinen maailma avautuu juuri piirrosten kautta salaperäisen myhkäisesti. Mukaan entiseen tapaan liitetty pikkukirjanen Erään hurtan historia kelailee lähinnä hauskasti kirjallisuuden ja musiikin johtotähtiä Sevillan karvaturrista Jack Russell Londonin Aranmaan kutsuun tai Kesäyön ulinasta Franz Sorbetin Talviseen lenkkiin.

Tämä teidän täytyy lukea!

Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja 2016 pureutuu lukemisen ja kirjoittamisen uusiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Monilukutaitoa digiaikaan (2016) sisältää katsauksia niin monilukutaidon moninaisuuksiin, tulkinnan ja arvioinnin maailmaan, luovaan ja yhteisölliseen tuottamiseen ja uusien ympäristöjen mukaan ottamiseen opettamiseen – kaikki tärkeitä ja perusjuttuja, joskin ihan uusimmat innovaatiot kuten esimerkiksi kamerakynä-toiminta eivät ole ehtineet mukaan lähinnä yliopistotutkijoiden kirjoituksiin.
    Tavalliselle opetuksen muuttumista sivustasta seuraavalle yksi artikkeli on ylitse muiden. Toimittaja Tuomas Kasevan analyyttinen, ydinkohtiin porautuva katsaus hiukan sarkastisella otsikolla ”Oi kyllä, monilukutaito pelastaa äidinkielen opetuksen” on sopiva kaikenlaisille monilukutaidon viidakossa tarpoville. ”Lukeminen ja kirjoittaminen ovat muuttuneet – radikaalimmin kuin ehkä meistä kukaan vielä edes tajuaa. Kaseva puhuu fiksusti tekstiympäristöjen paljoudesta,: ”Kirjoittamisen osalta mullistavin asia taitaa silti liittyä julkaisemiseen. Portinvartijat puuttuvat, joten kuka tahansa saa mitä tahansa vaikka miljardille ihmiselle julki. Mikään kerran julkaistu teksti ei ole enää kenenkään hallittavissa.” Mediatekstit nousevat yhä enemmän keskiöön, mutta Kaseva korostaa miten pitkien tekstien lukeminen ja kirjoittaminen on edelleen kullanarvoisia taitoja. ”Pitkän ja ajattelua vaativan kirjoittamisen rinnalle – ei siis tilalle – pitää koulussa tuoda lyhyt ja virtaava tekstimaailma monimediaisine keinoineen ja vaatimuksineen. Juuri tämän asian herättäjänä minusta monilukutaidon voimallinen painottaminen opetussuunnitelmassa on erinomainen asia.” 

    Toimittajalle nousee oleellisina asioina esille myös tietoon liittyvät ongelmat. Kaseva puhuu miten tiedosta mennään tiedostuttamiseen: esimerkiksi sosiaalinen media tuottaa tarvetta tiedostuttamiseen julkisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Suurin ongelma liittyy nimenomaan tietoon, joka on murroksessa monella tavalla. Miten usko tutkittuun tietoon ja journalistiseen tiedonvälitykseen on murtumassa, Kaseva miettii. Tiedon valtava lisääntyminen: monelle ei ole enää edes häpeäksi myöntää, ettei edes halua perehtyä johonkin asiaan, koska tietää jo tarpeeksi. Lähteiden merkitys ja uskottavuus heikkenee koko ajan varsinkin sosiaalisissa medioissa. Tiedonhaun opettamiseen on panostettava huomattavasti enemmän on vaatimus, johon mieluusti yhtyy. Enää ei riitä, että tieto jostakin löydetään – ja sekin on Kasevan mukaan usein hankalaa yläkoululaiselle ja lukiolaiselle Wikipedian ja Googlen ulkopuolelta.
     Kysymyksiä riittää. Mutta Kasevan mukaan niiden pohdinnan kautta opettajien kanssa syntyy tärkeitä keskusteluja: ”Tuntui, etten ollut koskaan ollut mediankäyttäjänä niin pihalla ja kaikesta jäjessä. Sitten tajusin, että aika monta tärkeää kysymystä tuli käytyä jo siinä, kun vain ihmettelin. Me keskustelimme tyhmien kysymysteni pohjalta melkein koko oppitunnin. Opiskelijatkin alkoivat haastaa toisiaan kysymyksillä: Saako Snapchatissa mainostaa?” Ja tunnista tuli todella kiinnostava oppilaidenkin mielestä.