sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Vesi - Tuonelan virralta Atlantikseen



Vesi näyttää olevan lasten ja nuorten tietokirjoissamme kiinnostava kohde. Peräti kaksi mainiota johdatusta vie veden olomuotoihin, alkuperään ja ongelmiinkin. Mainiota on myös, että kirjojen ikäkohderyhmät jakaantuvat sopivasti. Vesikirja on kuvitukseltaan ja otteeltaan sopiva alakouluun, kun taas Vesi, kirja maailman tärkeimmästä aineesta soveltuu kätevästi jatkoksi varttuneemmille.

   Marketta Vaismaan Vesikirja (2016) alkaa perinteisesti sinisen planeettamme esittelyllä ja miettii jopa onko muualla avaruudessa elämää. Tarinan juontajana on Pasi, joka supersankarikorttejaan lajitellessaan tempautuu Aquamanin eli Vesimiehen kyytiin. Näin tutustutaan veden olomuotoihin ja veden kiertokulkuun, ihanaan ja kamalaan sateeseen, suomalaiseen järvimaisemaan, vesitornin toimintaan ja vedenpuhdistamoon.
    Mukana on asiantuntevasti neuvoja veden läträämisen vähentämiseen ja viemärikäytäntöihin. Itämeri on mukana koko aukeaman verran. Sen ainutlaatuisuutta esitellään, puhutaan ongelmista rehevöitymisestä jätevesiin, mutta myös 90 miljoonan ympärillä asuvan ihmisen toimista ja tärkeimmistä kasveista. Mistä vettä sitten löytyy maapallolla? Puhtaan veden saaminen ei ole pikkujuttu kaikille kansoille, joten sitä on etsitty monilla eri tavoilla. Lopuksi esitellään ihminen, jonka kehosta suuri osa on vettä, elintärkeää niin aivoille kuin verenkierrolle. Toki Pasi saa lopuksi kaipaamansa arvokkaimman supersankarikortin, Aquamanin.

    Carlos da Cruz on kuvituksessaan onnistunut selkeästi yhdistelemään reunoilla kulkevan sarjakuvan ja koko aukeaman tiedollisen kokonaisuuden. Ilmiöiden ymmärtämiseen on kiinnitetty huomiota.  Kuvaan on joko numeroitu eri tapahtumat tai sijoitettu hyvin erottuviin laatikoihin lisätietoja tekniikasta ja historiasta. Sivuilla on lisäksi kiinnostavia vinkkejä ja kysymyksiä kuten ”Osaatko lukea pilviä?”. Suurimpia järviä ja syvyyksiä vertaillaan ja vedenpuhdistuksen kulkua hahmotetaan kätevästi eri altailla. Carlos da Cruzin tunnistettavaan kuvitusmuottiin kuuluvat suurisilmäiset tyylitellyt hahmot ovat tässä kokonaisuudessa kotonaan. Ne tuovat tiedon omaksumiseen huumorin pilkkeen. Iloisessa värimaailmassa näkyvät veden erilaiset sävytkin.

Sininen kirja vedestä

Viimeistelty ulkoasu on kirjalle tärkeä ensituntuma. Yö – kirja unesta ja pimeän salaisuudesta (2016) oli suurikokoinen, kauniisti hopealle kuvioitu ja salaperäinen. Tekijä, Laura Ertimo sanoi itse kirjan olevan satumaista asiaproosaa. Tietoainesta kuitenkin löytyi sopivin annoksin, kun puhutaan pimeän ajan ilmiöistä ja nukkumisesta. Silloin voi pelottaa, kun hämärä hetki kätkee mielikuvitusta ruokkivia ilmiöitä ja otuksia. Näitäkin tulee näkyville Satu Kontisen ryöppyävien kuvien kautta. Tarinoita kerrotaan Japanista ja aboriginaalien uniajasta.

   Tekijäparin jatko, Vesi – kirja maailman tärkeimmästä aineesta (2017) – on kuvitukseltaan edelleen Satu Kontisen unenomaisia vesielementtejä. Mutta nyt mukaan on otettu havainnollisesti ja jopa oppikirjamaisesti käteviä ”Tutkimusasema” -osioita, joissa käydään selkeästi läpi erilaisia veteen liittyviä perusasioita. Asioita kevennetään myös sarjakuvamaisesti kuvitetuilla ”Aallottaren” näytöksillä sateesta tihutuksesta rankkoihin kuuroihin.
    Jo edellisessä Yökirjassa oli mukana hyviä tieto-osuuksia. Samalla tavalla annostellaan nytkin faktaa, tarinoita ja historiaa sopivin annoksin, joten kirjaa voi kätevästi lukea asiakokonaisuus kerrallaan. Voi lähteä alusta loppuun tai hyppiä kiintoisien tutkimusasemien ongelmien mukaan. 

   Vesi ei ole ”helppo” kirja, vaan vaatii paneutumista. Ertimo kumppaneineen on todella tehnyt melkoisen urakan kirjan rakenteen, tietojen, graafisen sujuvuuden, kiinnostavuuden ja houkuttelevuuden puolesta. Nykyisen joskus yltiövärikkään lasten ja nuorten tietokirjan ulkoasun kilpailijaksi Vesi kulkee eteenpäin sinisellä värillä, isoilla aukeamilla, väliin täyttäen ne hurjilla kuvaelmilla, väliin antaen tekstin ja valkoisen tilan toimia hengähdyshetkinä. Tällaisia ovat myös myyttiset tarinat, suomalaisesta kansanperinteestä poimitut selitykset ja pohdiskelut sekä kysymykset alkuperästä tai tulevaisuudesta, tietoiskut välissä vaikkapa suurimmasta rakeesta (680 gr, halkaisija 17,8 cm). Ertimo ei kaihda ottamasta kantaa luonnon muuttumiseen ja ilmastonmuutoksen kiihtymiseen.

   Vesikirjan viimeisellä aukeamalla todetaan maapallon veden olevan peräisin törmänneistä planeetoista ja tulivuorten purkauksista, Ertimo jatkaa aiheesta syvemmin. Kun Vesikirjassa todetaan, miten vettä voi tutkia vaikkapa historian, olomuotojen tai kulutuksen näkökulmasta, Ertimo ottaa kaikki näkökulmat tarkasteluunsa.  Hän toteaa: ”Kirjoittaminen on minulle luonnollinen tapa jäsentää ympäröivää todellisuutta. Kirjoitan itselleni tärkeistä aiheista ja selvitän vastauksia kysymyksiin, joita kohtaan arkisissa tilanteissa.”
    , Vesi ja Vesikirja antavat tehokkaasti ja taitavasti kipinän rakentavalle keskustelulle. Uskon niiden myös Ertimon toiveen mukaisesti sytyttävän mielenkiinnon ympäröivän maailman monimuotoisuutta kohtaan.
                                       







sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Äitienpäivä: riitaa, stressiä, raivoa?



Äitienpäivän sanomako löytyy lastenkirjoista? Kotimainen lasten- ja nuortenkirjallisuus on väliin ennakoinutkin tulevia ongelmia ja trendejä, ja aina näitä ilmassa olevia perheen ristiriitoja on tutkailtu ajassa liikkuen.

   Mainiota Jenni Pääskysaaren vetämää televisio-ohjelmaa mukaillen seniori pääkaupunkiseudulta kysyy: Pitääkö olla huolissaan, kun kotimaisissa lastenkirjoissamme ongelmat kasautuvat lasten päälle ja vanhemmat alkavat hävitä?
   Äitienpäivän lahjaksi ei siis taida aivan olla Hannamari Ruohosen kirjoittama ja kuvittama Kadonnut äiti (Teos 2017).  Siinä pikkutytön äiti ilmeisesti saa tarpeekseen siivoamisesta ja passaamisesta – ainakin mitä kuvista voi päätellä – ja häviää kovan riidan päätteeksi.
   Jo 1990-luvulla tein Outi Nyytäjän opastamana nuortennäytelmän Äiti lähti ovesta ulos. Äidin rooli oli siinä aika nopea: hän ilmestyy matkalaukku kädessään estraadille ja painuu ulos katsojajoukon läpi. Isä ja poika jäävät puimaan rooleja, suhteita ja elämän tavoitteita. Ongelma ei siis ole aivan uusi.
   Nyt tytön lohduttajaksi ilmestyy nukkavieru koira aikuiselle  selvänä symbolina lapsen ahdistukselle, kysymyksille ja pahalle mielelle. Koira ei ole kovin miellyttävä hahmo terävine hampaineen, mutta ajaa lapsen tunteiden projisoinnin tällä tavoin tehokkaasti: koira repii ja hävittää äidin tavarat, sotkee paikat ja riepottelee äidin pörrösukat. 
Onnellinen loppu?

   No, lastenkirjojen raamituksen mukaan kirjassa lienee onnellinen loppu, koska viimeisessä kuvassa onkin yllättäen äiti jo pitämässä tyttöä sylissään. Sitä ennen kuitenkin juuri isä lohduttaa ja antaa turvallisen läheisyyden. Mitenpä tätä nyt käyttäisi? Ilmeisesti kysymyksessä on vain pintaan ryöpsähtänyt tunnekuohu ja riita, joka ratkaistaan myöhemmin puhelimessa puhuen. Keskiöön nousee lapsen mielikuvitus, jolle vanhemmat eivät osaa antaa näköjään kunnollisia selityksiä. Niitä muuten tarvitaan kirjan välittäjällekin: miksi se koira on välillä tuhma ja taas kiltti? Minne äiti meni? Oliko se koira tosiaan sängyn alla? Jäikö se tytön kotiin? Mistä ne riiteli?
   Välittäjäkin tuntee silloin tällöin olevansa kirjailija ja tapahtumien uudelleen luoja. Ainakin se on haasteellista.

Tasapuolisia häviäjiä

Ilja Karsikkaan Amoksessa ja sumupuussa (Etana Editions 2017) isä puolestaan häviää ajatustensa sumuun. Ilmeisesti liiallisen työtaakan uuvuttamana Amos huomaa isänsä ongelman: ”Uni painaa jo raskaasti Amoksen silmiä. Isä ei jaksa lukea iltasatua, vaan höpisee jotakin työpajassa kasvavasta puusta.” Aamulla isää ei löydykään enää mistään, joten apuun pitää kutsua isoisä, jolla on kokemusta (stressistä). Pilveen kiivetään vainukoira apuna. Lähes ääriviivattomaksi muuttunut isä löydetään. Kun Nuusku nuolee isää, kaikkia alkaa naurattaa ja pelastautuminen alkaa. Se vaatii paljon lepoa, ennen kuin viimeisetkin sumuhattarat on hätistelty taivaan tuuliin. Nauru on mukana ainakin vihjeenä hyvästä vastalääkkeestä.



   Tämä lienee isänpäivän kirja. Äiti loistaa poissaolollaan – toki Amoksen (?) omistus lopussa on äidille, isälle ja rakkaalle pikkusiskolle. Isän työpöydällä näkyy muuten olevan keskeneräisiä kuvituksia? Miehet tämän kirjan tekevät, ja on oireellista, että isoisä on tärkeässä roolissa. Kekseliäisyyttä muuten vaatii vastata lapsen kysymykseen, miksi isoisällä on lintu olkapäällä? Amoskin ryhtyy pelastustoimiin riuskasti ja miehekkäästi. Enemmänkin kuvittajana tunnettu Karsikas kertoo nytkin  enemmän kuvien kautta kuin toteavan lyhyissä tapahtumaselostuksissa. Aukeamat ovat väliin täynnä isoja hahmoja ja esineitä, väliin repaleisia pieniä tapahtumia, joista voi yrittää seurata juonta. Stressi on siis jännittävä pelastusoperaatio, ja onhan tämä vertauskuvallisesti ihan yhtä hyvä kuin nukkavieru koira?

  Tasapuolisesti löytyy myös uusi kuvakirja, missä lapsi katoaa. Kristina Murray Brodin on tuottelias kirjailija, joka aikaisemminkin on tarttunut perheen ja vanhempien ongelmiin. Allt är precis som vanligt (S&S 2017, kuvitus Maija Hurme) alkaa pikkutytön fundeerauksesta eräänä aamuna: ”Mamma och pappa tjatar. Vill bara bestämma. Har inte tid. Vill de ens ha mig?” Äiti ja isä vakuuttavat kuitenkin olevansa maailman surullisimpia ja kuolevansa, jos tyttöä ei enää olisi. Asia pitää siis tarkistaa, joten tyttö päättää kadota uneensa. Hän seuraa varjona miten vanhemmat todella suhtautuvat, koska asiat eivät muutukaan millään tavalla. Allt var precis som vanligt.
Vanhemmat hätääntyvät ja etsivät ja surevat. Mutta he eivät ole surullisimpia maailmassa eivätkä kuole. Vain melkein. Kun tyttö tulee takaisin, hän saa pätevän selityksen: niin kauan kuin vanhemmat toivoivat tytön löytyvän, he eivät halunneet kuollakaan. ”Vi släpper inte varandra. Vi håller hårt. Solen på himmelen lyser. Allt är precis som vanligt.”
Onnellinen loppu?

Missä luuraavat onnelliset?

Ristiriidat kotona, riitely, stressi, ajankäyttö ja lapsen unohtaminen… Näitä asioita kuvakirjat tuovat lähelle ja muistuttavat toisten tukemisesta ja muistamisesta. Mutta missä ovat onnelliset perheet? Onko niitä enää olemassakaan?
   Ninka Reitun Sinä olet Superrakas (Otava 2017) taitaa sitten olla tämä äitienpäivän ilopläjäys. Kansien välistä löytyy kuin runo lapsen ja vanhemman kanssakäymisestä ja rakkauden erilaisista viitekehyksistä. Tai hetkinen, on siinäkin ongelma. Päähenkilö on isä!
   Tyypittely on reittumaista, mutta nyt lapsen ja isän ympäristö on muokattu lentäväiseksi: luonnossa maataan ja pohditaan, kattojen päälle ollaan ja tuhmuuspäivänä heitellään väljän huoneen tavarat sinne tänne. Reitun tekstissä isä (joka minusta jotenkin muistuttaa supermiestä ampiaistyylisessä viitta-trikooasussa) selvittelee psykologian ja jari sinkkostyylin mukaisia kanssakäymiskuvioita vihasta, kiukusta yhdessäoloon, tykkäämiseen ja rakastamiseen. Rakkaus on supervoima, toteaa parivaljakko lopussa. On tässä huumoriakin tyypityksissä, mutta eräänlaiseksi manifestiksihän kirja raamittuu.


   Niin, siis vastaukseksi seniorille pääkaupunkiseudulta: Pitää olla hiukan huolissaan, jos ongelmat alkavat kasapäistyä lastenkirjoihinkin. Silloin on monen syytä katsoa peiliin. Mutta onneksi kotimaisesta lastenkirjallisuudesta löytyy vierelle myös hyviä ja hauskoja lasten, vanhempien ja isovanhempien arjesta ja seikkailuista kertovia lämpimiä tarinoita. Makustelkaa vaikka persialais-suomalaista ilottelua Nina Hakalahden ja Tuukka-Omarin seurassa Jukka Lemmetyn viivoin.


  

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Värityskirjat – vai väristyskirjat ja kauhutarinoita?



Mistä lisäpotkua tiedon välittämisen keinoihin? Olisiko värityskirjoista apua?
   Jopa tietokirjallisuuden myydyimpien kirjojen listoille nousseet värityskirjat antaisivat mainion mahdollisuuden historiallisten kohteiden, rakennusten tai kaupunkikuvan muokkaamiseen mieleisekseen. Harvemmin kuitenkin löytää kokonaisuuksia, joissa käytettäisiin hyväksi samalla tiedon välittämistä.

    Kun ihminen on aina ollut kiinnostunut, miksi hän on juuri tässä ja mistä hän on tullut, hän kyselyjen mukaan mieltää henkiseksi kodikseen lapsuuden ja nuoruuden olinpaikat. Historia alkaa avautua sieltä, ja perheen ja omakin taival yritetään liittää osaksi Suomen historiaa. Suomi sata vuotta voisi antaa tähän mielenkiintoisia ratkaisuja.
   Arkkitehti Riitta Pesosen ja tietokirjailija, valokuvaaja Martti Lintusen yhteistyö alkoi jo värityskirjasta Väritä paratiisin linnut (2016). Uusin aluevaltaus, Helsinki (2017), on sekä Lintusen tekstien että Pesosen viivapiirrosten juhlaa monella tavalla.
   Kautta komean kovakantisen kirjan suomen- ja englanninkieliset tekstit tuovat niin Helsingin historian, muuttumisen kuin haavoittuvaisuudenkin käsin kosketeltaviksi. 

”Alussa Helsinki oli pienten puutalojen kaupunki. Katajanokka kuului Helsingin kaupungin kuuteen keskustakortteliin 1800-luvulla. Se oli kalastajayhteiskunta pienine turvekattoisine taloineen. Paikalla, joka nykyisin tunnetaan Tove Janssonin puistona, oli kalastajakylä. Suuria kivitaloja alettiin rakentaa I880-luvulla rinteeseen, joka vie kohti Uspenskin katedraalia.
   Mökin paikalle nousi kivitalo. Talossa oli talli, puutarha, ulkohuoneet ja huvimaja. Ne purettiin ja 1912 tontille rakennettiin kuusikerroksinen kivilinna. 1900-luvun alun asuinrakennukset kuvastavat aikansa sääty-yhteiskuntaa. Tässä talossa on hissi vain keskimmäisessä pääportaikossa. Muut portaikot ovat hissittömiä "palvelijan portaita", joita pitkin päästiin pieniin asuntoihin, keittiöihin ja vinttiin.
     Pyykinpesutupa oli piharakennuksessa, ja pyykin kuivausvintti sijaitsi ullakolla, jonne ei ollut hissiyhteyttä. Palvelusväen elämän hankaluuteen ei kiinnitetty lainkaan huomiota.”

   Teksteihin sisältyy kritiikkiä ja tunnustusta, vinkkejä ja väliin hyviä väritysideoita.
   ”Rauhan kappeli eli Resvoyn kappeli pystytettiin 1913 Uspenskin katedraalin alueelle Romanovien vallassaolon 300-vuotismuistoksi ja samalla Suomen Venäjään liittämisen satavuotismuistoksi. Kappelia pidettiin Venäjän sortovallan symbolina ja se rakennettiinkin ilman suomalaisten viranomaisten lupaa. Vuonna 1919 Suomen jo itsenäistyttyä kansallismieliset ylioppilaat tervasivat kappelin. Terva imeytyi vuolukivisiin seiniin niin, ettei sitä enää voitu puhdistaa. Kappeli purettiin 1920. Miltä kappeli näyttäisi nykyaikaisin graffitein peitettynä?”
   Kirjassa on laaja lisälukemiseen houkutteleva kirjalista ja käytännönläheisiä neuvoja. Ota kaupunkipyörä ja valitse reitti vaikkapa Kansalaistorilta länttä kohti – ja jos kuntoa riittää, niin jatkaa voi vaikkapa Kruunuvuoreen. ”Ehkäpä löydät värittämäsi rakenneukset, toivomme niin. Luo reitti omaan Helsinkiisi.”

Kauhutarinoita ja väristyksiä

Hyvä  esimerkki monipuolisesta, samalla perustietoa sisältävästä värityskirjasta on myös tutkijan ja lastenkirjailijan Anja Hatvan Rupiliskon painajainen ja muita kauhutarinoita. Se on toisenlainen kokonaisuus, jonka tietopaketti ohjaa salavihkaa miettimään samalla luonnonsuojelun merkitystä. Kuvaa ja kuvan merkityksiä tutkinut tekijä ohjaa myös tottuneesti kokeilemaan kolmiulotteisuutta, valoa ja varjoa.

   Näin huomataan, miten luonnossa mikään ei ole tasaväristä. Malli löytyy tarvittaessa viereiseltä sivulta akvarellipiirroksen kautta, ja samalla kerrotaan perustietoa väritettävästä kohteesta. Harjusinisiivestä lähdetään, kenttäorakko tavataan ja kuukkeli tulee tutuksi monien muiden kohteiden lisäksi. Irrotettavassa isokokoisessa julisteessa esiintyvät katoamassa olevat Suomen uhanalaiset lajit.
   Anja Hatva pohtii jälkipuheessaan laajemminkin suomalaisen luonnon tilannetta. ”Rupilisko on esimerkki Iajista, jota uhkaavat vaarat joka suunnalta: maalta, vedestä ja iImasta. Vähäluminen routa voi palelluttaa sen, viileä, kuiva kesä ja syksy haitata sen lisääntymistä, ojitus sen liikkumista. Otsonikato ja uv-säteily supistaa kantaa, tuholaismyrkyt ja taudit tappavat yksilöitä.
   Suomessa on yllättävän paljon katoamisvaarassa olevia lajeja. Niitä on yli kaksituhatta. Tässä vihkosessa on vain muutamia, valikoimiani värikkäitä lajeja. Melkein kaikilla tuntuu olevan pari yhteistä vaaratekijää: ilmastonmuutos ja ihmisen toiminta.
   Minun puolestani hyttyset voisivat mennäkin, mutta pääskyset eivät ehkä ole samaa mieltä. Kasvit ja eläimet ovat toisistaan riippuvaisia monimutkaisin ketjuin: jos perhosen toukalta katoaa isäntäkasvi, sen on mahdotonta selviytyä. Esimerkiksi mehiläisten katoaminen voi aiheuttaa nälänhädän, kun hyötykasvitjäävät pölyttämättä. Ketjun toisessa päässä on lopulta ihminen. ---

   Luontokappaleilla on kolme tapaa reagoida uhkiin: sopeutuminen, väistäminen tai sukupuutto. Monien pohjoisten lajien on jo nyt huomattu siirtyvän yhä ylemmäs Lappiin ilmaston lämpenemisen myötä - mutta minne voi siirtyä, jos meri tulee vastaan? Tai jos ei löydä kumppania, koska ei voi siirtyä hakkuuaukean yli? Jos siirtyminen tai mukautuminen olosuhteita vastaavaksi ei onnistu, edessä on sukupuutto.
   Mutta mitä voi yksittäinen ihminen tehdä? Suurin osa esittelemistäni kasveista ja eläimistä on niin harvinaisia, että tavallinen ihminen ei niitä juuri koskaan kohtaa, saati voi ryhtyä suojelutoimiin. Meillä on jo paljon tietoa, mutta sitä ei aina käytetä. ilmastonmuutosta esimerkiksi voi torjua sopivin valinnoin. Asenteiden muuttaminen vaikuttaa pienin askelin tekoihin.”
    Tämäkin kirja voi innostaa lisätiedon hankintaan. Silloin lähellä ovat alan lehdet, vaikkapa Suomen Luonto ja Sieppo. Mutta millaiset oikeastaan ovat kirjastojen lehtivalikoimat? Tämä on taas uusi ja uhanalainen kysymys.