sunnuntai 21. elokuuta 2016

Vauvat puissa ja kirjastossa - käytä kamerakynää!



Kuin alkujysäyksenä tämän vuoden kirjallisiin taistoihin ja kustannustekoihin avattiin Helsingissä Töölön kirjasto kahden vuoden remontin jälkeen entistä ehompana. Aarne Ervin suunnittelema talo Sibeliusmonumentin naapurissa on hieno, mutta upeita kirjastoja toki löytyy ympäri Suomen. Eniten minua kuitenkin riemastutti, tyydytti ja innostutti avajaispäivän tunnelma. Kirjastotalo tulvi ihmisiä, kaikenikäisiä ja monenkielisiä, innostuneita, tyytyväisiä: vihdoinkin päästään taas lukemisen, olemisen, viihtymisen ja tiedonhaun pariin. 
Helmet-sivuilla esitellään uuden kirjaston näkymiä.

    Kollegani ja entinen työtoverini kirjastonjohtaja Anne Ala-Honkola oli syystäkin tyytyväinen. Asiakkaiden toiveita oli otettu huomioon niin hiljaisien tilojen kuin keskusteluryhmien kodalta, lastenosasto on nimenomaan lastenpaikka. Uudistuksen yhteydessä on järjestetty myös erilaisia kokoontumistiloja, joita voi vuokrata kohtuullisella tuntitaksalla.
    Kirjastotila osoitti myös moninaisuutensa: pitkät ulkoparvekkeet avautuivat luontoon, ympärillä puistikko, istutukset, tapaamispaikat. Sisällä yläkerrassa Koiton Laulun upea ensemble veti salin täyteen ja sai kuulijat melkein hurmoksiin talon henkeen sopivalla ohjelmistollaan kansanlauluista Kantelettareen, modernilla taistelulaulun versiollaan tiedon tärkeydestä ja huippuna laulukilpailun voittaneen Kari Hotakaisen monimielisellä miestulkinnalla Jorma.
Ihanaa, kirjastot, ihanaa!

Kamerakynästä pelastus?

Toinen julkistustilaisuus pidettiin nostalgisia nuoruusmuistoja herättäneessä elokuvateatteri Orionissa Helsingissä. Eräänlaisena erikoiskinona toimivan tilan aula ja itse salikin on pidetty autenttisen juhlavanapylväineen ja koristeluineen. Penkit olivat niin pehmeän upottavat, että piti oikein terästäytyä kuuntelemaan Kamerakynä-tiimin esitystä.
    Opetushallituksen rahoittamassa projektissa innostetaan opettajia peruskoulussa käyttämään hyväkseen helppoa ja kätevää välinettä. Kännykässä on videointimahdollisuus, ja jokainen osaa sitä käyttää. Kun valitetaan välinepulasta tai eriarvoisuudesta, erinomainen mahdollisuus on esimerkiksi saada käyttöön käytöstä poistettuja kännyköitä, koska niillä voi videoida ilman sim-korttia. Eri asia sitten on, miten agenttikynäkameroiden myyjät reagoivat tähän mainioon projektiin! Kamerakynää googlatessaan näitä tarjouksia jo löytyy…

     Kamerakynä –projektit lähtevät elokuvan tekemisen perusperiaatteista ja saavat oppilaat itse toimimaan ja selvittämään oppituntien aiheita. Esittelytilaisuudessa eri aineiden opettajat välittivät oppilaiden ja oman innostuksensa meille kuulijoille. Kuten eräs oppilas yksikantaan totesi: ”Tämä on kiinnostavampaa, hauskempaa ja järkevämpää kuin sormet ruvella kumittaa tehtäväkirjaa.”
    Mielenkiintoista on myös mietiskellä miten eri-ikäiset opettajat loppujen lopuksi suhtautuvat uuteen opetustapaan. Ehkä iällä ei ole merkitystä, vaan asenteilla uusiin mahdollisuuksiin? Toisaalta voisi myös ounastella, miten nämä hyväksi havaitut opetusta tukevat ja oppilaita innostavat työtavat saataisiin myös opettajakoulutuslaitosten syyniin? Sieltähän varmaan pitäisi toivoa koululaitokseen uusia ja uuden opetussuunnitelman ennakkoluulottomia toimeenpanijoita?
    Kamerakynä-projekti on hyvässä vauhdissa. Siihen voi ja kannattaa tutustua netin erinomaisen havainnollisilla sivuilla. Mahdollisuus on myös suorittaa Kamerakynä-kurssi… Siis käykääpä ottamassa vauhtia: www.mediakasvatus.fi tai hankkeen pedagogin Ismo Kiesiläisen sivuille www.mystinenportaali.com, mistä opettajan oppaan kuvakin on esimerkkinä.

Helppolukuiset lukupalat

Jonkin verran on haikailtu kuolleiden helppolukuisten sarjojen perään. Manalle ovat menneet niin Vihreät Varikset kuin muutkin aikoinaan porskutelleet. WSOY on nyt tuonut markkinoille kolmen kirjan alkurysäyksenä Lukupalat –otsikolla todella isolla tekstillä ja mukavan kokoisilla tekstimassoilla varustettuja tarinoita. Alussa esitellään henkilöt luonteenpiirteineen, ja mukana on myös tapahtumapaikkojen kartta.
Ryhmä Z joutuu pelottaviin tilanteisiin.

   Aiheet taitavat pelata varman päälle. On Henna Helmin Bella saa pentuja, joka lyhyestä tekstimäärästään huolimatta kuvaa luonteikkaasti esikoululaisen Julian tunteita, kun perheen koira on synnyttämässä pentuja. Mukaan mahtuu myös pieniä ristiriitoja parhaan ystävän Annin kanssa, suhteita äitiin ja rasittaviin pikkusiskoihin. Kuvittajana Reetta Niemensivu saa henkilöihin ilmeillä persoonallisuutta, eikä jätä käyttämättä pentujen suloisuutta hyväkseen.
    Tapani Bagge vastaa jännityksestä ja tutusta salaseuran perustamisesta. Kun pikkusisko Ariadne häviää, eikä kissa Aatamiakaan löydy, Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita pääsee vauhtiin. Kakku kieriväinen –kerrontaratkaisuna on nyt Ariadnen villapaidan punainen lanka, jota seurataan aina roskiksen luokse. Hurja pelastusoperaatio huipentuu roskakuskin taklaamiseen ja tytön pelastamiseen roskasäiliöstä. Olen monessa kirjassa seurannut kuvittaja Carlos Da Cruzin töitä, mutta nyt hän näyttää päässeen oikein kunnolla vauhtiin, kun historia tai tietojen välittäminen eivät ole pääosassa. Kuvitus pitää hauskan ja raamiltaan vakiintuneen seikkailun todella kiinnostavana. Värit nostavat jännitystä pimeästä kellarista paloauton hälytykseen, Minotauruksen hahmo liikkuu seinällä ja taklauksessa on lapsienergiaa todella tarpeeksi.
Toimintaa, mietittyä tekstin ja kuvan vuoropuhelua Ryhmä Z:ssa.

     Paula Norosen Yökoulu ja kadonnut opettaja varioi oikeastaan vain yhden suositun muunnoksen turvin. Zombit ja vampyyritkin käyvät koulua, missä uusi opettaja onkin loppujen lopuksi pankkiryöstön ovelasti suunnitellut lurjus. Vampyyreistä saadut lisukkeet ovat ehkä lasten mielestä mojovia, joskin esimerkiksi Harri Istvan Mäki on kalunnut tämän alueen aika tyhjäksi. Kuvittajana esiintyy Kati Närhi, jonka sarjakuvistakin tuttu kuvitustyyli pureutuu sellaisiin kliseisiin kuin hampaisiin ja verilettuihin, eikä oikein hersytä verta roiskimaan.

Mitä itä-Borneossa oikeasti tapahtuu?

Lauri Ahtisen itä-Borneo (S&S) kuvittajanaan Anna Sofia Vuorinen värikkäillä mielikuvitusaukeamillaan saa ainakin hämmentymään. Näinä aikoina kun Väestöliitossa ja vanhempien oppaissa toivotaan kunnon tietoa ja asiallisia vastauksia lasten syntymästä, itä-Borneossa asiat ovat toisin. Toisaalta kuvakirjaa voisi kai lukea melkein dokumenttina, miten lapsille kerrotut moninaiset tarinat lapsen tulosta synnyttävät pienissä mielissä tulkintoja. Toisaalta dokumentoidaan myös, miten isäkarhulla menee melkein jauhot suuhun peruskysymyksen äärellä – hän ei vain osaa ottaa lääketieteellistä kantaa, vaan kulkee helpoimman kautta: kyllä itä-Borneossa tosiaan on vauvoja: ”Riipuinko minä siinä puussa? Remu kysyi. – Joo, sinä riipuit siellä pylly paljaana, joit yrttiteetä ja söit sateenkaarenvärisiä nallekarkkeja! Puro innostui. – Ja…ja… ja sitten yhtäkkiä sinä vain karkasit, Ruusi sanoi. – Paljaspyllyiseksi vauvaksi sinä juoksit kamalan lujaa.”

    Lopussa päästään toki jonkinlaisen sairaalakäyttäytymisen pariin eli sääntöihin: Vauvojen kuuluu itkeä syntyessään – tai sitten niitä läimäytetään. Ehkä jonkin verran olisi voitu ajatella välittävää aikuistakin, joka kenties joutuu selittelemään vaikkapa seuraavaa runollisuutta: ”Syntymäsi jälkeen maksit vain rauhallisena pöydällä ja katselit minua suurilla haaparantalaisia manteleita muistuttavilla silmilläsi, isä jatkoi. – Kätilöiden piti läiskiä sinua selkään, jotta itkisit, isä kertoi.” Haloo – mistä saan kuulijoiden vaatimia haaparantalaisia manteleita? Haaparannasta?
    Loppuaukeamalla tulevat sitten esiin vauvan omalla sivulla merkittävät asiat nimestä syntymäaikaan, missä oleskelin kun olin äitini vatsassa ja mitä tein ensimmäiseksi, kun synnyin, kummit, painot, pituus. Ja tämän hetken ykkösvaatimus: Olen ainutlaatuinen, koska…
    Vauvojen maailmaan saattaminen on monimutkainen ja tunteita herättävä asia. Itä-Borneon rinnakkaiskirjaksi voisi sitten lukea vaikka Juban Minerva-tytön seikkailua Sipulirengassuon vanki, missä haikarat tuovat ihan vääriä eläinlapsia odottaville vanhemmille!

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Unnutus on lapsen kehonkieltä



Olin mukana Duodecimin ja Väestöliiton julkistamistilaisuudessa, kun maailmalle synnytettiin avainopus luonnolliseen seksuaalikasvatukseen alle kouluiässä. Keho on leikki on tärkeä kirja monessakin mielessä. Opetuksen kannalta ensinnäkin: varhaiskasvatuksen suunnitelmiin on todellakin syytä saada kunnon raamit miten neuvoloissa ja päiväkodeissa tuetaan lapsen oikeutta saada tietoa itsensä suojaamisesta ja omista oikeuksista. Raisa Cacciatoren – tunnettu ja äskettäin hienolla Suomen tietokirjailijoiden Warelius-palkinnolla juhlistettu lastenpsykiatri ja kouluttaja – sekä Susanne Ingman-Fribergin toimittamassa opuksessa kannetaan huolta myös ammattikasvattajien ristiriitaisesta suhtautumisesta lapsen seksuaalikasvatukseen ja vanhempien huolesta saada tietää oikeita malleja perheen kanssakäymisessä.
    Tässä on nyt työkaluja etenemiseen ja malleja lasten kanssa toimimiseen, joita toivon mukaan otetaan huomioon myös virallisissa tulevissa suunnitelmissa. Oikeaa tietoa kun täytyisi pystyä jakamaan sopivassa määrin ikätason mukaan. Kirja jakaantuu kolmeen kokonaisuuteen, tutkimukseen, tietoon ja taitoon. Väestöliiton tutkimuksissa – nimenä kuvaavasti Pusuhippaa, lääkärileikkejä ja haikaravauvoja - vanhemmille ja varhaiskasvatuksen henkilöstölle tuli esille selvästi seksuaalikasvatuksen ja käsitteiden hämmentävyys ja epäselvyys: mitä ovat lapsen turvataidot tai oikeus olla oman kehityksensä toimijana, tutkia ja olla utelias?
    Ajankohtaisissa ja käytännönläheisissä artikkeleissa pohditaan esimerkiksi median vaikutusta asenteisiin ja lasten maailmaan sekä maahanmuuttajien tilanteeseen tai lapsen sukupuolen ja sukupuoliroolin vaihtelua. Taito-osiossa tarjotaan käytännönläheisiä keinoja, malleja ja materiaalia sovellettaviksi ja otetaan esille niin erilaiset perheet, seksuaalikasvatus neuvolassa ja päiväkodissa, miehen rooli seksuaalikasvattajana. Lisäksi  perehdytään tutkimuksissa esiinnousseisiin hankaliin asioihin: miten kertoa lapsille hedelmöityksestä ja raskaudesta sekä miten puhua vaarallisista aikuisista ja miten suhtautua lasten itsetyydytykseen? Kirjassa jatketaan Vauvasta naperoiseksi –oppaan suosittelemaa unnuttelua –sanan käyttöä: ”Unnutukseksi kutsutaan sitä, kun lapsi hakee hyvän olon tunnetta sukupuolielimiensä kautta. --- Koskettelua tapahtuu kaikkein tavallisimmin silloin, kun lapsi tavoittelee unta tai rauhoittumista, näin ollen sanat uni ja nukutus ovat tässä taustalla.” Näin korostetaan, miten sananvalinnoilla on tärkeä osa mielikuvien luomisessa: on kätevää puhua eri sanoillalasten normaaleista ja ikätyypillisistä teoista ja toisaalta eri ilmaisuilla aikuisen tasoisista teoista.
Huomenna pannaan pussauskoppiin -kuvitusta

Kirja on kätevä apuväline

Keho on leikki –kirjasta voivat niin vanhemmat kuin ammattikasvattajat saada nopeasti vastauksia ja malleja arjessa kohdattaviin tilanteisiin. Tärkeää on myös Susanne Ingman-Fribergin tapaan todeta, että varsinkin lasten seksuaalikasvatukseen liittyvien kirjojen määrässä ja laadussa on paljon parannettavaa. Peitetarinoita löytyy kyllä, ja sadunkin kautta lapselle voi kertoa tosiasioita. Kun tarina kuitenkin ei kerro tosiasioita, lapsi voi tuntea itsensä petetyksi. Monissa kirjoissa hedelmöitystapahtuma tuotiin esiin liian lääketieteellisellä kielellä. Moni kirjojen tekijöistä on unohtanut, miten tärkeää ikätasoisten ja lapsen ymmärrettävien sanojen ja sanontojen käyttö on. Vastausten tulee olla ikätasoisia ja rehellisiä.
    Kirjoja löytyy kohtalaisesti varsinkin raskaudesta ja synnyttämisestä. Usein tosin  unohdetaan, miten esimerkiksi yhdeksän kuukautta on lapselle vaikeasti hahmotettavissa. Kun lapsi kokee asiat konkreettisesti, väärinkäsityksiä syntyy helposti. Synnytys on kuvattu realistisesti, ja muutkin tavat saada vauvoja ovat jo tulleet erilaisia perheitä käsittelevien kirjojen buumin myötä esille.
Christel Rönnsin kuvitusta Meidän pihan perhesoppaan

    Kun suurten kustantajien tuotannosta löytää lähinnä ihmisruumiin erilaisia esittelyjä, erikoisemmat kysymykset jäävät joko pienkustantajien tai alan yhdistysten julkaisutoiminnan varaan. Lapsen omaa seksuaalista kehitystä ei vielä löydy kirjoista, samoin puuttuvat kunnon kuvaukset lasten monista roolileikeistä: ”Myös tutkimukset toteavat, että leikki-iässä suhtautuminen omaan kehoon, tutkimusleikkeihin ja seksuaalisuuteen on avoimen tuomitsematon ja utelias.”

Kaverukset pohtivat seksuaalisuuden portaita

Väestöliitto on toistaiseksi julkaissut ainoan kirjasarjan, jossa näitä asioita pohditaan. Maaret Kallio ja Susanna Ruuhilahti ovat vastanneet haasteeseen kolmiosaisella Onnikujan kaverukset -kuvakirjoilla. Vaikka takakannessa kirjoja luonnehditaan satukirjoiksi, niiden sisältö on selkeää arkirealismia ja tärkeiden ydinkysymysten pohdintaa erilaisten lasten ja perheiden näkökulmasta. Samalla niissä käsitellään juuri Keho on leikki –kirjassa esille nostettuja ns. hankalia keskustelun aiheita.

    Sarjassa kootaan kätevästi yhteen perusasioita: syntyminen ja lapsen teko, oman ruumiin tutkiminen ja siitä päättäminen, erilaiset vanhemmat naispareista yksinhuoltajiin tai ihastumisen monet muodot. Samalla myös ystävyys, ryhmässä toimiminen ja oman tahdon ilmaisut tulevat tutuiksi. Arkirealismi on mukavasti läsnä, ja siitä voi helposti löytää samastumiskohteita ja keskustelunaiheita. Vanhemmat ja varhaiskasvatuksen ammattilaisetkin saavat kätevästi osviittaa joko ennakoida tulevia kysymyksiä tai selvittää tarinoiden avulla kasvamiseen liittyä pulmakohtia.
Kuvittaja Minna Kähkönen luottaa selkeisiin lapsihahmoihin ja tilannekuviin. Tekijät lisäävät sarjan aikana Onnikujan kaveruksiin luonteenpiirteitä ja tunteita. Taustalla on ollut lisäksi asiantuntijaryhmä Väestöliitosta Raisa Cacciatorea myöten.

Missä Tatun ja Patun ja Outolan seksikirja?

Silti lisää kirjoja odotetaan mitä ilmeisimmin kentällä. Olisiko tässä selkokirjan tekijöillä oma roolinsa? Entä kun tutkimuksissa on todettu myös pienten lasten osaavan ihailla idoleja? Miten tähän vastaavat Timo Parvela (jolla on jo harjoitusta Isä-kirjan kanssa), Nopolan sisarukset tai Mauri Kunnas? Tatun ja Patun seksuaalikasvatuskirja?
Vai meneekö siinä tekijöiden ja kustantajan maine, kun palaute tulee olemaan aivan varmasti mitä moninaisin kautta Suomenmaan?



maanantai 8. elokuuta 2016

Seksiä ja kauhua lastenkamarissa



Seksuaalisuus, kanssakäyminen eri sukupuolten välillä, epätietoisuus ja epävarmuus omasta itsestä… Lasten ja nuorten tietokirjoissa jatkuu yhä edelleen tämän alueen ongelmista kysyminen – tai vaikeneminen. Helsingin Sanomien haastattelussa 8.8.2016 Osmo Kontula toteaa, miten näistä asioista keskusteleminen on yhtä vaikeaa kuin aina ennenkin.
    Jonkinlaiseksi buumiksi voisi kutsua erilaisten perheiden esittelyä useissa uusissa lastenkirjoissa: on Tittamari Marttisen Ikioma perheeni  - kaksi äitiä ja kummina sukupuolta vaihtanut Niki – sekä Riina Katajavuoren Meidän pihan perhesoppa – hedelmöityshoidot, luovuttajat ja erilaiset perheyhdistelmät – tai Katri Vuorisen ja Tiina Eskolan Meidän perhe – peräti neljätoista perhekombinaatiota!
    Milloin sitten tulevat sitten suomeksi kokonaiset feminismiä tai homoseksuaalisuutta käsittelevät kirjat lapsille? Minkälaisen haloon kirjat herättäisivät? Asiaa voisi varmaan verrata ihan vain lahden takaa Ruotsiin, missä Sassa Buregrenin Feminism pågår (2015) herätti lähinnä hyväksyvää palautetta – Amerikassa puolestaan homoseksualismin historia lapsille sai vastaanottajista riippuen jyrkempiäkin palautteita. Sassa Buregren on valinnut kerrontatavaksi puhuttelevan ja sinuttelevan tyylin, jota Elin Lindellin pilapiirrosmaiset sarjakuvatilanteet keventävät – tai sitten kärjistävät. 

    Esipuheessaan Sassa kertoo omasta lapsuudestaan erilaisena tyttönä, joka halusi pukeutua mieluimmin veljen vanhoihin vaatteisiin kuin hameisiin.  Hän oli siis epäonnistunut tyttö – hyväksytyksi tulemiseen tarvittiin niiailua, hymyä ja alistumista rooliin, jonka muut olivat päättäneet. Kirja etenee selvittäen ensiksi mitä on feminismi, mukana on historiaa aina luola-ajoista lähtien ja kasvatuksen muotoja, kunnes päästään naistenäänioikeuden lähteille.
    Moderni feminismi aloitetaan Simone de Beauvoirin kirjoituksista ja jatketaan mahtavien naisten luetteloon kautta aikojen. Entä mitä feminismi on juuri nyt? Muotoja on monia, ja niiden kautta päästään mietiskelemään vaikkapa Lucia –tradition juuria, poikatyttöjä ja tyttöpoikia, työelämässä viliseviä miestitteleitä, kulttuurifeminismiä, kielen ongelmia ja lopulta myös oikeutta omaan ruumiiseensa ja kauneuskäsitteisiin. Aina väliin sijoitetaan mukaan myös hauskoja ja valaisevia 6.-7. luokkalaisten tapausselostuksia ja mielipiteitä
.
    Kahden isän perhe lapsineen ei siis ole enää harvinainen poikkeus kotimaisissa vanhemmuutta ja lapsia esittelevissä oppaissa. Amerikoissa tuore Jerome Pohlenin Gay&esbian history for kids (2015) tuo lasten ulottuville myös tietoa erilaisista seksuaalisista suuntauksista isokokoisen ja runsaasti kuvitetun teoksen myötä. Se sisältää kohderyhmänsä huomioon ottaen paljon valokuvia, isoja tekstiblokkeja, paljon iskeviä lainauksia ja lyhyitä esittelyjä käänteentekevistä historiallisista vaiheista ja henkilöistä asian puolestapuhujina. Lähes välttämätöntä näyttää olevan Oscar Wilden esiintuominen. Kohderyhmää ajatellen anti tuntuu kuitenkin varsin kuivakkaalta ja oppikirjamaiselta – ehkä näin on ajateltukin? – kunnes päästään kiivaimmille vuosille ennen ja jälkeen 2000-luvun taitteen. Lapsille suositellaan tekemistä: kirjoittakaa runo Walt Whitmanin tapaan, opetelkaa ”The Madison line dance”, parodioikaa lauluja ja niin edelleen. Pääpaino on läpi historian kulkeva taistelu ihmis- ja siviilioikeuksista ja tasa-arvosta.


Haamujen perheitä

Perhebuumin rinnalla porskuttaa edelleen vahvana juonteena erilainen kauhukirjallisuus. Juha-Pekka Koskisen kolmas kirja Gabriel Hullo & hirveä Hekla tapahtuu taas aavetalossa äidin kanssa – joka tosin ei näitä sukulaisia näe. Gabriel kiinnostuu naapuritalon salaisuudesta, jota sukulaisaaveet kovasti kauhistelevat. Hän vakoilee ja näkeekin noitamaisen vanhan eukon kulkevan talossa ja pihalla. Myös saman ikäinen Kaisu-tyttö tutkii taloa. Yhdessä he uskaltautuvat sisälle ja loppujen lopuksi Hekla-mummo paljastuu entiseksi mestarikeittäjäksi, joka on palannut takaisin kotitaloonsa.
    Tällä kertaa runomuotoon sovitettu kertomus kulkee varsin näppärästi – joskin pakotettujen riimien puolelta löytää sellaisia arvoituksellisia rimmauksia kuin: ”Tuuma ei kestä heittoa,/ellei tahdo maustaa keittoa,/” tai ”Emäntä, jos sanoa tohdin,/oli synkkä rumuusjohdin./” Itse asiassa miettii, onko runomuoto sittenkään tässä kummitustarinassa paras ratkaisu, kun suorasanaisella tekstillä voisi herkutella vielä vivahteikkaammin? Kuvitus on edellisten kirjoen tapaan mielikuvituksekkaan kiemuraista. Gabriel näyttää edelleen pojalta, joka ei ole nukkunut kuukausiin ja omaa melkoiset silmäpussit.
    Vertailukohdaksi voisi asettaa Neil Gaimanin vastauksen Farliga alfabetet (2015). No niin, tulihan se sieltä, kauhu- ja fantasiakirjailijalta aakkosia esittelevä… niin, kauhukirja. Sankareina ovat kaksi nuorta ja urheaa lasta gaselleineen. He lähtevät eräänlaiselle merirosvoretkelle A:sta eli laiturista nimeltä AVGÅNG (Lähtö). Vene lähtee lipumaan kohti maan syvyyksiä ja kohtaa mitä oudoimpia ja hurjimpia olioita – tietysti aakkosten saattelemana. On timanttiaarteita, on ilkeitä roistoja herkkuineen, vankeja hirviön suussa ja pakko on lähteä jalkaisin jatkamaan matkaa. Väliin aakkoset kuvastavat tunteita, valitusta ja kyyneliä, mutta onpa valoisakin kohtaus: suuteleva pari ei tiedä hirviöistä mitään. Entä taikaliemipata tai haamupeilit?
    Tyttö pelastuu viime hetkellä otusten säkistä, lapset ehtivät veneeseensä ja tapaavat laiturilla Z:n eli Zacken, isänsä lukemassa rauhallisesti lehteään. Niin, ja Å, Äja Ö eivät ole lainkaan mukana tällä kertaa. Ehkä heidät tavataan seuraavassa fantastisessa maailmassa. Kuvitus on tarpeeksi kauhuisaa ja täynnä hyviä etsittäviä efektejä. Se etenee nopsasti eteenpäin seuraaville aukeamille kiinnostavasti – joskin jossakin välissä kuten kummitusjunassa, alkaa tottua niihin…
    Vinkkinä muuten – Gaiman on julkaissut myös parisuhde- ja kanssakäymisoppaan nuorille. Siihen täytyy uskaltaa palata vielä myöhemmin.



Kotimaista haamututkintaa

Entäpä Eero Ojasen laajalti julkisuudessa kauhisteltu Suuri suomalainen kummituskirja (2016)? Odotin toisenlaista kokonaisuutta eli pitempiä pohdintoja erilaisista kummitustarinoista, tulkintaa paikallisuuksista ja niin edelleen. Ojanen tekee toki alkuun hyvän yleisjohdannon, jossa mietitään Suomen vanhimpia kummitustarinoita ja poltergeisteja vähän laajemmin, mutta sitten onkin vain kerätty lyhyesti kertoen kummitustarinat eri aiheiden alle. On enteitä ja ennusmerkkejä, on sota-ajan tarinoita, kummitustaloja ja –maisemia, kummia kohtaamisia ja nykypäivän tarinoita. Toisaalta näin voi etsiä itseään kiinnostavat kohteet. Toiset ovat sitä paitsi laajemmin esiteltyjä kuten esimerkiksi kummituskartanot mm. Helsingin seuduilla.

     Paremmin onnistuu mielestäni Seinäjoen ammattikorkeakoulun graafisen muotoilun Layers-lastenkirjaprojekti: Anssi Alhosen  opinnäytetyö Pientä ja isoa väkeä (2016) perustuu Taivaannaula ry:n Anssi Alhosen tekstiin. Kirjaan on kerätty lyhyitä tietotekstejä ja tarinoita maailman synnystä, haltijoista, luonnosta ja eläimistä sekä ihmisistä; lapsista, hiustenleikkuusta, saunomisesta, taudeista, iholinnusta, painajaisista, maailmanjoesta ja vainajista, aarteista ja kalman väestä. Lyhyet, usein aukeaman mittaiset kokonaisuudet on kuvitettu värikylläisesti, symboliset tunnelmat tehoavat parhaiten, kun taas ihmishahmot tuntuvat karkeammin veistetyiltä. Useat käsitellyistä suomalaisen muinaisuskon kohteista ovat tuttuja monista muista komeammistakin kirjoista, mutta puoltavat paikkaansa sopivan pituisina mielenkiinnon johdattajina ja avaavat välillä kiinnostavastikin muinaisuskon juuria.
    Haamujenkin perhetaustoissa voisi olla mielenkiintoisia sukuselvityksiä.