sunnuntai 10. elokuuta 2014

Kirja muuttuvassa tietoympäristössä - ja Tove


Päivää jälkeen Tove Janssonin syntymän satavuotisjuhlista ei tietenkään voi olla kommentoimasta ainakin muutamalla rivillä tätä hybridijuhlavuotta. Onneksi ei tarvitse olla aivan yksin, kun mielessään uskaltautuu olemaan pettynyt Ateneumin Tove Janssonin näyttelyyn - ainakin maalausten osalta. Ne jättivät kovin si och så -tunnelman, kunnes päästiin muumipeikko- ja sarjakuvapuolelle. Nimittäin Juhani Tolvanen sanoo suoraan Sarjainfo-lehdessä 2/2014, miten hassua on kun Toven taiteilijaelämää käsiteltäessä sarjakuva on jäämässä lapsipuoleksi. "Vuonna 1994, kun vietettiin Janssonin 80-vuotisjuhlia Tampereella, niin sarjakuva oli unohdettu tyystin hänen elämästään. Ja nyt 2014 sarjakuva on tullut useammaltakin taholta vastaan rasitteena ja taakkana, joka oli välttämätön paha `oikean´ taiteilijaelämän kannalta. Kaikki tuo ylenkatsominen siitä huolimatta, että sarjakuva oli kenties suurin yksittäinen muokkaaja hänen elämässään." Sarjakuvaneuvos Tolvanen muistuttaa, että Tove Jansson luki pienenä sarjakuvia, hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa oli sarjakuva, hän piirsi muumit sarjakuvaksi jo 1947 ja vastasi englantilaisten sarjakuvalliseen seireenilauluviestiin 1952 kertoen suunnitelleensa muutenkin sarjakuvan tekemistä. "Tove Jansson olisi jäänyt Suomen historiaan merkittävänä pilapiirtäjänä ilman sarjakuvaakin. Hän olisi jäänyt kirjallisuuden historiaan merkittävänä lastenkirjailijana, vaikkakin hänen tärkeimmät muumikirjansa saivatkin sisällön syvyyttä vasta sarjakuva-ammattilaisuuden antaman opin myötä. Hänen jatkuvat rahahuolensa olisivat säilyneet kauan muuttumattomina."

Mutta toki myös Tuula Karjalainen lähinnä Toven taiteeseen keskittyvässä kirjassaan Tee työtä ja rakasta (Tammi 2013, ulkoasu Timo Numminen) antaa muutamalla sivulla tunnustuksensa - juuri tuon kroonisen rahapulan yhteydessä: "On kuin Tove Janssonin sarjakuvissa olisi kuolematon sielu. Ne eivät ole kauhtuneet eikä niiden viehätys ole kulunut. Niitä päinvastoin painetaan yhä uudelleen ja ne kestävät sukupolvien yli." Mutta liika työ on aina liikaa - ammentaa itsensä puhki. Niinpä Tovekin jätti sarjakuvansa, mutta loistava viiva jäi kaikkeen kuvitukseen.
Porvoossa pidettiin kolmen päivän seminaariputki Tove Janssonin ympärillä. Mitähän uutta oikeastaan tutkijat saavatkaan enää aikaan, kun on reposteltu tarkkaan niin muumifilosofiat kuin kasvatusihanteetkin? Kolmenkympin hinnalla pääsi kuulemaan kirjoista jo tuttua analysointia, mutta olihan siellä ihan uuttakin, varsinkin muiden suomenruotsalaisten kuvittajien ja kulttuurityöntekijöiden kertomuksissa. 
Mutta olipa myös valtiovarainministeriö tajunnut Tove Janssonin muistopäivän liepeiden arvon.

Iso"keltainen" kirja ja vähän pienempi 

Melkeinpä isomman huomion muumipeikoilta veikin vuoden bestsellerin ilmaantuminen otsikoihin. Valtion budjetti on pelätty giljotiini näinä aikoina. Opuksen pläräämiseen ja tietojen noukkimiseen tarvittaisiin kuitenkin kurssitusta tai konsultointia vähän samaan tapaan kuin EU:n kulttuuritukien anomiseen.
Keltainen kirja sisältää vanhoja tuttuja sloganeita mm. taiteen ja kulttuurin hyvinvoinnin edistämisestä. Ah, niin surkuhupaisia ovat myös terminologian kukkaset: pyritään, tavoitellaan, harkitaan, selvitetään, turvataan (mikähän on turvaamisen taso?). Sen sijaan tarkalla hakemisella kirjasta löytää viimeisimpiä opetusministeriön tekemiä laskelmia esimerkiksi kirjastojen käytöstä, kirjamääristä ja lainauksista. Suomessa näyttää olevan vielä kuitenkin pää- ja sivukirjastoja lähes 800 kappaletta - mutta kuinka kauan?
Budjetin veikkausvoittovarojen käytöstä tehdyssä lyhennelmässä on kuitenkin mielenkiintoisia noukintoja. Voittovaroja arvioidaan kertyväksi lähes 550 miljoonaa, ja näistähän käytetään 17,5 % tieteen ja 38,5 % taiteen edistämiseen. Miljoonista muuten panostetaan paljon kritiikkiä saanutta nuorten yhteiskuntatakuuta  ja työllistämistä merkittävästi. Tieteen puolella todetaan kuitenkin, että tukea jaetaan 1,9 miljoonaa mm. digitointiin ja pitkäaikaissäilytykseen, digitoitujen aineistojen hyödyntämistä koskeviin tutkimushankkeisiin - ja tietokirjallisuuden tukemiseen! Olisiko vihdoin saatu oikein budjettiin hyväksyntä tietokirjallisuuden asemasta kulttuurisen pääoman vahvistamisessa , osaamisen ja innovatiivisuuden tukemisessa ja kansantalouden kehityksessä? Paikka, mistä saisi tarkempia tietoja määrärahojen jakaantumisesta ja kohteittamisesta, on kuitenkin edelleen hakusessa - on se niin kimurantti kirja satoine sivuineen. Pitänee soittaa alan asiantuntijoille tietokirjailijoiden toimistoon.

Kirja muuttuu tietoympäristössä

Kuin varkain kolahtikin postiluukusta Suomen tietokirjailijat ry:n sini-valko-vihreä pakkaus ajankohtaisesta kirjapolitiikasta eli Tommi Inkisen, Markku Löytösen ja Anne Rutasen toimittama kattava hakuteos (taitto Pia Kauppinen). Kaikki me tiedämme, että kirja-ala on murroskaudessa. Teoksessa kahdeksantoista kirja-alan ammattilaista ja tutkijaa selvittää meille, mistä on kysymys niin kirjan historian, nykyisyyden tai tulevaisuuden kannalta. Saattaa olla, että kirjan salainen tarkoitus on olla myös eräänlainen oppikirja tai kurssimateriaali - onhan Helsingin yliopistoon perustettu jo tietokirjallisuuden professuurikin. 

Miten vain, kokonaisuus palvelee hyvin myös kaikkia kirja-alalla toimivia kirjakaupoista kustantamoihin, kirjastoista tekijöihin. Punaisena lankana artikkeleissa on juuri tuo muuttuvuus. Sitä käsitellään kirjakaupan, lukemisen yhteisöllisyyden, digitalisaation, kirjaston, teknologian, kielen, tekijänoikeuden, työympäristön ja tietysti tietokirjan, oppikirjan ja tekijöiden näkökulmasta. Historiallinen taustoitus hoidetaan Tommi Inkisen ja Markku Löytösen sekä Erkki Karvosen mainioilla ja selkeillä yhteenvedoilla - Gutenbergista digiaikaan ja Savitauluista sosiaaliseen mediaan. Jukka-Pekka Pietiäinen pääsee analysoimaan kirja-alan sisäänlämpiävyyttä ja konservatiivisuutta, mutta toteaa, että "kirja-ala on pärjännyt juuri tuon konservatiivisuutensa ansiosta suhteellisesti paremmin kuin lehdistö ja sähköinen media, jotka ovat kaiken lisäksi kovin riippuvaisia mainostuloista. Monet lukijat ostavat kirjansa edelleen mieluummin painettuina kuin sähköisinä. Kirja saa hitaasti uudenlaiset vaatteet, eikä yleisen kirjallisuuden puolella sähkökirjan suurta läpimurtoa ole näköpiirissä." Kehityksen suunta on kuitenkin selvä: kustantajakenttä muuttuu, vaihtoehtoiset kustantamisen muodot monipuolistuvat, toimiala järjestäytyy uudelleen ja turbulenssi jatkuu. Elämme mielenkiintoisia aikoja juuri lähivuosina!
Kirja muuttuvassa tietoympäristössä on kätevä lukaista myös palana sieltä, palana täältä, kulloisenkin intressin ohjaamana. Esimerkiksi Pirjo Hiidenmaan Tietokirjat ja kieli antaa mukavasti pohdittavaa niin asia- kuin puhujakeskeisyyteen, eroihin tekstien sisällä tai tekotavan vaikutuksiin. Tomi Kiilakosken ja Piian af Ursinin Kirja muuttuvassa tietoyhteiskunnassa kertoo mm. miten diginatiivit tytöt lukevat edelleen omalla tavallaan. Oikeastaan ainoa lievä pettymys tuleekin kirjastojen puolelta - niitä toki käsitellään siellä täällä ohimennen, mutta Kansalliskirjaston erityisasiantuntijan Juha Hakalan sinänsä mielenkiintoinen ja perusteellinen artikkeli tieteellisten kirjastojen erilaisista hankkeista ja haasteista ei yleisiä kirjastoja kovin paljon sivua - yhteisiä ongelmia toki on, mutta kansankirjasto olisi kyllä ansainnut oman, seikkaperäisen artikkelinsa sekin. Hakala toteaa lopussa yleispätevästi: "Kirjastojen näkymät ovat hyvät, mutta meiltäkin edellytetään sopeutumista toimintaympäristön muutokseen. Perinteisiin aineistoihin ja palveluihin nojaava kirjasto, joka ei liittoudu muiden kanssa, voi maalata itsensä nurkkaan. Yhteistyössä toistemme ja muiden muistiorganisaatioiden kanssa voimme vastata käyttäjien muuttuviin tarpeisiin."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti