sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Kirsi Kunnas, Sauli Niinistö ja Tarinoiden Puisto

Eturivissä presidentti rouvineen ja Eppu Normaali

Aika hyvä porukka todellakin istui ensi rivissä ilon akateemikko Kirsi Kunnaksen 90-vuotisjuhlan aattona Helsingissä. Ja niin kuin ehkä odottaa sopikin, tunnelma oli familiäärinen ja hiukan kotitekoinen sillä tavalla, että iltamaohjelmistoa noudatettiin. Oli juhlapuheita, runonlausuntaa, hassunkurista oopperaa, kovaäänistä laulantaa ja lopuksi kunniavieraan omia rakkaita runoja.

Jotkut runot näyttivät olleen todella maukkaita kun niitä käsiteltiin useaan kertaan eli esimerkiksi perunat padassa. Olihan siinä mainio rytmi, joka ei ole menettänyt ajankohtaisuudestaan mitään - tänään se kertoo meidän kauheasta kiireestämme koko ajan jonnekin. 
Kirsi Kunnaksen elämänkerta on nimeltään Sateessa ja tuulessa. Sen tekijä, kirjallisuustieteilijä Leena Kirstinä valotti aika näppärästi Kirsin kymmenvuotiskausia ja mainosti samalla kirjaa: se kannattaakin lukea, koska jo lastenrunojen taustojen ja enentymisen historia on kiinnostava ajan hengen ilmentymänäkin, mutta Kirsi Kunnas oli toki paljon muutakin. Yhteiskunnallisena vaikuttajana Pen-liikkeen moottorina, kirjailija-aktivistina, kääntäjänä, muun muassa. Kerrotun ja luetun lastenkirjallisuuden puolestapuhujana, jonka kanssa jouduinkin tukkanuottasille aikoinaan selkokirjallisuuden tullessa uutena ilmiönä Suomeen. Ehkä tosiaan silloin oli vaikea käsittää, että kirjallisuutta piti muokata, jotta se toimisi erityisryhmillä. Niilläkin kuitenkin oli varmaan oikeus päästä jollakin tavalla mukaan tajuamaan, mitä suomalaiset klassikot kuten Kalevala, Seitsemän veljestä tai maailmankirjallisuudesta vaikkapa Romeo ja Julia sisällään pitivät.

Tiitiäisestä Tyyris Tylleröön

Kirsi Kunnaksen käännöstaituruus näkyi monessa mutkassa Hanhiemon satukirjasta Lewis Carrolliinkin. Hän lanseerasi suomeksi Humpty Dumptyn alias Tyyris Tyllerön, jota on turhaan yritetty uudelleenkin ristiä ties miksi. Koin henkilökohtaiseksi kunnianosoitukseksi, että Kirsi lupasi sen käyttöoikeuden uuden lastenkulttuurilehtemme nimeksi. Mainoslauseeksi voisi ehkä luodakin jotain sellaista kuin: Kirsi Kunnaksen Tyyris Tyllerö - kotimaista aikuisten lastenkulttuuria jo vuodesta 1978! 
Kirsin laajaa tuotantoa on näköjään nyt sitten niin sanotusti viljelty erilaisten kokoelmien kautta. On uusia painoksia kuten Punni (WS 2014), joka sisältää myös tarinan Ensimmäinen pieni ja pari runoa. Nämä on napattu Tiitiäisen tarinoista (1957) ja Tiitiäisen tuluskukkarosta (2000). Mukana on Maija Karman alkuperäiset kuvat, nyt tosin Elina Vannisen värittäminä.

Kuvitukset ovat mielenkiintoinen juttu sekin. Kuka ottaa haasteen vastaan Maija Karman jälkeen? Kokoomajulkaisussa Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät (WS 2014) värikynään on tarttunut Pia Westerholm. Mukana on runohelmiä lähes kaikista Kirsin kokoelmista, myös Sirkusjutuista sekä Puupuusta ja Käpypojasta. Sisällysluettelosta selviää, että runojen nimien ei aina tarvitse olla kauhean lennokkaita: Meidän kissat, Kissa kehrää, Kissa ja kissanpoika, Kisu-Mirri, Kissat ja hiiret, Kissa ja hiiri, Kissan ja hiiren leikit, Hassu kissa. Onneksi otsikot eivät kerro kaikkea, vaan riimit ja rakenteet ja oivaltavat hauskuudet. Taitaa olla niin, että kissat vievät pitemmän korren ainakin runojen lukumäärässä. Samalla tavalla Pia Westerholm näyttää tykästyneen kissojen joustavuuteen ja salaperäisyyteenkin.Heti ensimmäisessä runossa Naukaisu on mainio kuvitus, missä todellakin maapallon päällä makaava kissa saa kaikki hyrräämään:"Kissalla on niin suuri suu,/ että kun kissa sen aukaisee/niin koko maailma naukaisee,/ja kun kissa hyrisee/niin maailma jyrisee." Kaikissa runoissa ei valittu kuvituskohta ihan onnaa, mutta useimmiten Westerholm tekee mainion hauskaa, riimien näköistä pompotusta, missä on lisäksi tarpeeksi asiaan liittyviä yksityiskohtia lapsen tarkasteltaviksi.

Tarinoiden puisto ja muita lukukoppeja

Helsingin kaupungintalossa Virkagalleriassa on nyt mainio näyttely ja tapahtumatila aina tuonne ensi vuoden helmikuulle saakka eli hyvin ehtii käydä. Tilassa onnistuu kivasti olemaan yhdessä lapsikatraan tai oman itsensä kanssa. Kattavan tuntuinen ja matka-teemaan väljästi ripustautunut kotimaisten lastenkirjan kuvittajiemme kavalkadi riittää moneenkin selailuun. Samalla huomaa miten taitavaa työtä tehdään ja monipuolisesti. Originaaleja tuijotellessaan tajuaa lisäksi, että aina ei paino onnistu sataprosenttisesti matkimaan taiteilijan  aivoituksia. Toisinaan itse materiaali on esteenä: minusta nyt kangasmateriaaleista kasatut originaalit Anne Vaskon Jellona Suuri -kirjaan (WS 2010) hehkuvat ja niiden kolmiulotteisuus näkyy hienosti, mutta yksiulotteisessa kirjan sivussa ei samaa tehokeinoa synny.

Mutta hienointa taitavat olla näyttelyn rakentajien oivallukset lasten mukaan ottamiseen. Keskellä tilaa on agoran tapainen vihreä keidas, missä voi istua, rupatella, lueskella ja väitellä. Jos haluaa rauhallisempaa omaa tilaa, niin voi vaihtaa erilaisiin lukumökkeihin. Seikkailu-niminen oli käyntini aikana ahkerassa käytössä - vain jännityksestä hetkahtelevat varpaat näkyivät. Mökit oli sisustettu yksilöllisesti - joissakin kirjoja oli kätevästi läpi seinän menevissä "kirjakoloissa". Näyttely jatkui vielä Helsinkiä -käsittelevien lasten ja nuortenkirjojen näyttelyyn, missä ilokseni bongasin myös oman uunituoreen Halkokellarin salaisuuteni (Mäkelä 2014). Ja vieläpä taaempana pienen lastenkulttuuritalon takana avautui mukavan intiimi vinkkaustila, missä pari nuorta herraa sattui kertomaan omista kirjamieltymyksistään. Ja näin tuli hiukan todistetuksi, etteivät kaikki pojat ole lukukauhuisia.

Tarinoiden Puisto - jota olen aikaisemmin vähän väärin tituleerannut, mutta nyt melkein oikein Tarinoiden Taloksi - on melkoinen työnäyte Pro kirjallisuustalo -yhdistykseltä. Varsin nuori yhdistys on tarmokkaiden puuhaihmistensä voimin saanut aikaan melkein sanoisin hämmästyttävän keitaan keskelle Helsinkiä. Samalla se muuten on myös prototyyppi oman kirjatalon mahdollisuuksista, joita kaikkien pitäisi nyt päästä makustelemaan.
Joka tapauksessa Tarinoiden taloissa voi kohdata lastenkirjan todella intiimisti ja henkilökohtaisesti. Lastenkulttuurin henki leijuu siis taianomaisesti kaupungintalon byrokraattiskapulakielen sokkeloissa ja näyttää tietä yhteisiin fantasian hetkiin.

Näyttipä käynti tuottavan meikäläisestäkin aika runollista suoltoa...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti