Kesäkeitaat - kirjastot!
Kesällä saattaa nopeastikin tottua vanhan kierrättämiseen – ainakin jos
joutuu turvautumaan viihtyäkseen television tuijottamiseen. Kirjojen kanssa
riittää valinnan varaa, joskin näyttää Pekka Töpöhäntäkin siirtyvän
modernisoituneena tähän aikaan. Pekka Töpöhäntä menee kouluun (Gummerus 2015)
on Åsa ja Michael Rönnin stilisoima ja Ingrid Flygaren uudelleen kuvittama
kissa-analyysi. Tämän hetken pikku lukija toki nielee kaiken sumeilematta,
mutta alkuperäisiin klassikoihin tutustunut mutristelee suutaan ja huokaisee. Miljööt
on vedetty modernilla hennon väräjävällä viivalla, ja kissakoulun tapahtumista
on se kunnon pahismeininki siistitty pois. Opetus siellä takana toki on
säilynyt jopa alkuperäistä selkeämpänä. Paha saa palkkansa…
Sastamalan Vanhan
kirjallisuudenpäiviltä alkanut kesäinen elämä on kulminoitunut erilaisiin
kirjastoihin matkan varrella. Jälleen kerran on ihasteltava näitä keitaita
ympäri Suomea. Joustavaa palvelua, tietoa tapahtumista, nettiyhteydet – ja
pienemmillä paikkakunnilla erinomaisen hyviä kirjavalikoimia, joista
uutuuksiakin bongaa yllättävän mukavasti. Sanoma- ja aikakauslehdet voi
selailla rauhassa, joka sitten äkkiä voi järkkyä. Helsingin Sanomista torstaina
9.7. luin ensin, miten Suomen kirjastoseuran puheenjohtaja Jukka Relander perhokalastaa innoissaan Vanhankaupunginkoskella.
Sivua kääntäessäni totesin, että samaan aikaan Kangasalan kirjasto heitti
lavallisen kirjoja paperinkeräykseen Suoraman pihalla. Sivukirjasto oli päätetty
lakkauttaa ja tilat tyhjentää 1.elokuuta mennessä. Roskalavalle ystävällinen
kirjojen tuntija oli vienyt tikapuut, jotta halukkaat mummot ja vaaritkin
saivat pelastettua edes osan. Hesari olikin tuona päivänä kovin
kirjastohakuinen: siellä arvioitiin myös Kirjaston kuolema-raporttikirja, jota
aikaisemmassa blogissani olenkin jo mietiskellyt. Alan pitkäaikainen
ammattilainen Jari Paavonheimo summaa lopuksi, miten kirja ”olisi saanut
ratkaisevasti lisäpotkua, jos se olisi pyrkinyt myös selvittämään, mitä
kirjastoissa käytännössä on tehty tai jätetty tekemättä.”
Täytyyköhän tässä alkaa
kesänvieton aikana suunnistaakin valokuvaamaan Suomen kirjastoja roskalavojen
perspektiivistä?
Aina ei kierrättäminen ole
niin vaarallista, kun kohteena ovat aiheet. Sattumoisin tulin ahmineeksi peräjälkeen
Jukka Itkosta, Netta Waldénia ja Jenna sekä Noora Kunnasta. Kaikissa
elämänmenoon liittyy kova tohina ja lähes tolkuton meno, salaisuus ja
arvoituksia. Kaheli sakki ja kauhujen kaappi (Otava 2015) on sisarusten
ensimmäinen yritys lastenkirjan areenalla. Vanhan unohtuneen nukkekodin
elollistuneet asukit toilailevat minkä osaavat. Mukana on persoonallisia
luonteita, joista varttuneen mielestä ihanan ironisen huipun saivat aikaan
runonlausuja hoveineen. Jotain ironista siinäkin tietysti on, että lapset
halausivat hyppiä juuri nuo kohdat äkkiä yli ja saada selville mitä siellä
kauhujen kaapissa oikein oli. Ratkaisu saattoi olla hienoinen pettymys, kun
kaapista ulos tullut olikin ihan säällinen tapaus…
Mauri Kunnaksen jälkikasvun
kirjallisia ja kuvallisia ansioita ei kannattane vielä lyödä lukkoon, vaan
jäädään odottamaan seuraavia. Jennan kuvitus on melko riisuttua viivapiirrosta,
jota voinee verrata Elina Warstan graafisesti tyylikkään voimakkaisiin
pintoihin Itkosen sirkuskirjassa. Warstaa onkin kierrätetty viime aikoina
kovasti – oikeastaan hänen ansiostaan esimerkiksi muutoin itseään toistava Tomi
Kontion Koira nimeltään kissa (Teos 2015) nousee kiinnostavaksi kuvalliseksi
seikkailuksi. Laura Valojärvi puolestaan omaa mainion tunnistettavan nokkelasti
rönsyilevästi paisuttelevan kuvitustyylin Rubenin tutkimuksissa.
Ruben ja kadonneet karaatit
(WSOY 2015) on Netta Walldénin neljäs seikkailu, jossa näkyy jo aikaisempien
kirjojen raamitus selvästi taustalla. Timanttivaras Vili Pii lähtee
Saarnilaaksoon pahat mielessä kohti Armas Vaaran timanttikassakaappia. Tällä
kertaa homma sotketaan timanttilaatikolla, joka kiertelee postin ja muiden
avustuksella eri osoitteissa. Lopulta Vili Pii lähtee pois tietämättään
mukanaan omat väärät timanttinsa. Ruben
on miellyttävän charmikas yksityissalapoliisin versio, mutta ei kirjailijatar
rouva Mallamudkaan kehnoksi jää – hänen kauttaan Waldén pääsee hiukan hehkuttamaan
luovan työn rankkoja puolia.
Eläviä kuulia tarjolla
Ja nämä poliisit! Chaplinin
törmäilevien poliisien joukkoon pääsevät niin Rubenin vanhempi ja nuorempi
konstaapeli ”Rikospostin viimeisin numero oli ollut konstaapeleille kiusallista
luettavaa. Kolmekymmentä vuotta, nolla
ratkaistua tapausta!” kuin Jukka Itkosen kovakuntoiset juoksijat: ”Mies
kiinni! Ottakaa tuo mies kiinni! läähätti laihempi lainvalvoja. – Kiinni tuo
mies! puuskutti paksumpi.” Tykästyin eniten kuitenkin Nurkanpyhtään uneliaaseen
pikkukaupunkiin. Sirkusjuna saapuu (Lasten Keskus 2015) sisältää toki
runojakin, mutta pilke silmäkulmassa etenevää salamyhäilevää tekstiä on enemmän
ja Lillin päiväkirjan runo ei pidä kohta ollenkaan paikkaansa: ”Tässä
kaupungissa/ei koskaan tapahdu mitään./Tämä kaupunki on kuivempi kuin kuu.”
Jukka Itkonen on aikaisemminkin joskin harvemmin viihtynyt proosan parissa
jouluisissa merkeissä. Tälläkin lauseita on mainio lueskella ääneen, makustella
pienillä vivahteilla ja hymyillä tapahtumien kontrasteille. ”Ei sisäpaisti,
vaan sitä paitsi, Lilli korjasi. – Älä sinä pyytämättä puutu minun puheisiini,
sirkustirehtööri sanoi. – Sisäpaisti on minun lempiruokaani, ja jo sen nimen
mainitseminen saa veden herahtamaan kielelleni. Siksi minä herahtelen. Haluan
olla vesi kielellä. Muuhun ei juuri nyt ole varaa.”
Lillin isän raidallinen pyjama aiheuttaa
ongelmia, kun vangin puvussa pakeneva karkulainen joutuu äiti Rahtusen
pompotettavaksi. Kun paikkakunnalle saapuu vararikon partaalla keikkuva sirkus,
soppa on valmis. Itkonen ei kuitenkaan sorru ylettömään asioiden kääntelyyn,
vaan happy end paljastuu sopivasti lopussa: poliisit ajavat takaa vankia
kertoakseen, että syytös on peruttu. Näin entinen syytetty ja nykyinen
miljönääri voi ostaa sirkuksen ja jatkaa sirkuskulttuurin mesenaattina. Mikä
parempaa, Lillin isä tykästyy vahingossa alkaneeseen uraansa lentävänä
tykinkuulana ja äiti taas voimanaisena – ainakin kesän aikana.
Aiheet kiertyvät. Mikäpä siis
siitä, kunhan niistä nautitaan. Vuonna 1979 kirjoitin kirjan Mustan vihon
salaisuus, missä vaarini kertoi seikkailuistaan. Suosituin juttu oli loistava
ura sirkuksen elävänä kuulana…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti