Jokaisella
kirjailijalla varmaan on jonkinlainen suhde arkistoihinsa. Olen kuullut
tekijöistä, joilla kaikki on säntillisesti vuosittain mapeissa, toisista,
joilla on kapea kulkuväylä laatikoiden ja mappien ja kirjahyllyjen välissä.
Minulla on onneksi vielä sekä tilaa että hyllyissäkin varaa – hiukan. Se vaatii
olemaan valppaana ja poistamaan ja tarkistamaan vähän väliä. Ihanien
lastenkirjojen kohdalla joutuu usein empimään ja tuskailemaan.
Toisaalta kellarivarastosta ilmoille
kannetun postin kätevän laatikon uumenista voi löytyä kirjoja, jotka
nostattavat niin muistoja kuin innostusta uudelleen. Kyseinen laatikko ei ollut
edes aivan täynnä, joten saatoin pinota sisällön yhdellä kertaa työpöydälle.
Omistuskirjoituksia
kuolleilta ja eläviltä
Ahaa, täällä siis olikin muiden Tove
Janssonin kirjojen joukossa Taikatalvi, mihin Tove kirjoitti
omistuskirjoituksen. Vaan ei ollutkaan. Oli Muumipapan urotyöt: Till Kari – din vän Tove. Ja sydämen kuva.
Sisältä löysin sitten radio-ohjelmani synopsiksen, missä mietiskelen kuinka
50-luvun teinit Satu Koskimies ja Katariina Haavio suhtautuvat päiväkirjojen
buumiin ja Muumipapan ohjeisiin. Kirjan väliin on työnnetty vielä Per Olov
Janssonin ottama valokuva Tovesta ilmeisesti noin vuodelta 1978. Toinenkin omistuskirjoitus löytyy, Vuosisadan rakkaustarinasta (1978).
Meillä oli aikoinaan Märtä Tikkasen kanssa yhteinen työhuone Tapiolassa
Espoossa – toinen oli ehtinyt lähteä kun toinen tuli, joten tarpeen mukaan
kirjoittelimme lappuja. Myös Anna Taurialan tärkeitä ja uraauurtavia
kuvakirjoja löytyy kasasta kuten nostalgiset klassikot Leena menee kouluun (1973) sekä Kun Leenan ällästä tuli ärrä (1975). Edelliseen on tekijä
kirjoittanut omistuskirjoituksen 6.11.1973. Jossakin pitäisi vielä olla
vieläkin suuremman kohun nostanut Vuokko Österlundin ja Annan työ Ihminen ja ihmisiä (1974), missä ensimmäistä kertaa lasten
kuvakirjassa realistisesti kuvattiin ihmisten seksuaalisuutta.
Outoa sekalaisuutta lisäävät Walt Disneyn Joulumanteli eli Aku Ankka n:o 51 a
1970, joka on aikoinaan maksanut 1,25 markkaa. Mikähän sen arvo on nykyisin? Ja
pitkään kadoksissa ollut ensimmäisiä äitiyspakkauskirjojakin ilmestyy
päivänvaloon: Kaarina Helakisan ja Maija Karman Pallerokirja (1991) tuottaa melkoisia nostalgisia muistoja.
Jostakin syystä mukaan on eksynyt myös Pekka Vuorisen Keltanaamiot ja karkurit (Karisto 1949), kertomus reippaille
pojille. Ilmeisesti olen jossain vaiheessa täyttänyt tämän vaatimuksen.
Kasassa on näköjään kaukaisia
kirjailijasuosikkejani: on Peter Handkea (Poissa
1991), Italo Calvinoa (Tämä vaikea elämä 1979), Christoph Heinia (Säestäjä
1989). Ja tärkeä kirja, jonka tosin luin vasta oman insinööri Andréen
ilmapalloseikkailua käsitelleen kirjani Kotkan
lennon (1978) jälkeen eli Per Olof Sundmanin pokkariversion Ingenjör Andrées luftfärd (alun perin
1967). Romaanilla oli mielenkiintoinen historia – se ilmestyi 30.10.1967, ja
heti perään Sundman sai Pohjoismaisen neuvoston suuren kirjallisuuspalkinnon.
Kotkan lento on varhainen faktio, missä tietokuvat olivat löytyneiden valokuvien
rinnalla havainnollistamassa nuoremmalle lukijalle matkanteon vaiheita.
Muistaakseni meillä oli Sundmanin kanssa ainakin erilainen loppukohtaus…
Satiiria ja
mytologiaa
Roland Barthesin Mytologioita (1994) herättää heti muistot eloon. Vedin tuolloin tv
ykkösessä kirjallisuusohjelmaa Kirjakuutamo ja pääsin jopa Eeva Litmasen kanssa
esittämään joskus keskustelujen väliin tehtyjä pieniä kuvaelmia. Barthesin
kirja on täynnä ihania lyhyitä pohdintoja, esseitä ja mielenilmauksia,
sarkastisiakin sellaisia kuten saippuasta ja pesuaineista tai naisen urasta
kirjailijana: ”Olkaa siis naiset rohkeita ja vapaita. Leikkikää miehiä ja
kirjoittakaa kuten he. Mutta älkää koskaan etääntykö heistä kauas. Eläkää
heidän katseensa alla, hyvittäkää romaaninne lapsillenne. Antautukaa hetkeksi
urallenne, mutta palatkaa mitä pikimmin omiin olosuhteisiinne. Yksi romaani,
yksi lapsi, hieman feminismiä, hieman avioelämää. Yhdistäkäämme taiteen
seikkailu kodin vahvoihin tukipilareihin.”
Mutta tämä ei toki ollut kuvaelmamme idea,
vaan Barthesin mytologia nimeltä Viini ja maito. Tämä pitäisi varmaan kaikkien
viinin rakastajien ja vihaajien lukea. Ranskalaisethan ovat osoittaneet, että
viini on äärimmäinen myyttinen vastakohta vedelle. Istumme Kappelin ikkunapöydässä Eeva Litmasen
kanssa ja katsomme toisiamme silmiin. Lausun suuret repliikkini eli Barthesin
pitkän esseen ydinlauseet lasiani kohottaen ja viiniä pyöritellen: ”On janoinen
ilma.” Ja hetken kuluttua: ”Tämä antaa sydäntä työntekoon.” Mitä viiniä
oikeastaan joimme? En todellakaan muista, koska toistelin vain mielessäni
repliikkejä.
Toinen upea ja ties monenteenko
lukemiskertaan koukuttava teos on pohjimmaisena. Leena Krohn on aina ollut
vastustamaton, mutta Kynä ja kone (1996)
taitaa olla kirjoittajan, kriitikon, osallistujan, mietiskelijän ja niin
edelleen peruskauraa. Kirja avautuu yhdeltä aukeamalta, jota ilmeisesti olen
käännellyt ennenkin. Kirja sinänsä on luvun otsikko. Leena Krohn käskee siinä
vain katsomaan kirjaa kuin ensimmäistä kertaa. Pelkkää kirjaa eli esinettä jota
kutsutaan kirjaksi.
Kirja
poliitikkojen pöydille
”Katseeni osui pöydälle jätettyyn avoimeen
kirjaan. Jäin katsomaan sitä kauempaa huoneesta kesäillan hämärässä. Joltakin
se oli jäänyt kesken, Joku palaisi vielä takaisin sen ääreen.
En nähnyt
lukea sitä sieltä missä istuin enkä tiennyt edes, mikä kirja se oli. Illan
viimeinen valo lankesi sen lehdille. Ja silloin äkkiä näkyi. miten tavattoman
kaunis ja salaperäinen esine kirja on, samalla kertaa aistillinen ja – jos niin
tohdin sanoa – yliaistillinen.” ”Tämä jos mikä on todellinen ja aito
metamorfoosi. Eloton kappale kääntyy puoleemme ja animoituu, mykkä esine saa
äänen ja puhkeaa puhumaan, nukkuja herää. Sitä juuri lukutaito merkitsee.
Kirja on astia, joka on täytetty ihmisen
tietoisuudella. Katse herättää sen kuin koomatilasta.” ”Kirja näyttää hyvin
passiiviselta. Se ei itse tee mitään, ei se osaa. Se pysyy siinä paikassa,
mihin se pannaan, se jää syrjään, jos se pannaan syrjään. Mutta sen
passiivisuus on näennäistä, sillä ei ole dynaamisempaa esinettä kuin kirja.
Kaikessa liikkumattomuudessaan kirja suihkuaa ympärilleen elinvoimaa. Se ei ole
aivan vaaraton esine. Sitä on pidettävä silmällä.”
Olen hämmennyksissäni ja iloinen: yhden
laatikon sisus on avannut kaikenlaisia patoja. Luin juuri Helsingin Sanomista,
että yhä useampi kirjallisuudesta, kirjastoista ja lukemisesta sekä kulttuurin
tilasta huolestunut on lähettämässä kirjoja päättäjillemme. Luulen, että Leena
Krohn on minun kynäni, koneeni ja täsmäaseeni. Viinin ja maidon kera.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti