Yhteisöllisyys, kirjasto, piru ja Agricola

Kirjastot eivät vähään aikaan ole olleetkaan media-avaruudessa esillä, kun Keskustakirjastonkin rakentaminen on piilotettu aitojen taakse ja sauna poistettu ohjelmasta. Lastenosaston tai perheaulan yllä saattaa kyllä edelleen roikkua mitä moninaisimpia mahdollisuuksia rauhasta karjumiseen, metelöinnistä hyssyttelyyn. Sinnikkäästi tavallisen, kunnon traditionaalisen hiljaisen kirjaston puolta pitävä tamperelainen Pertti Julkunen sen sijaan jaksaa kirjoissaan palata yhä uudestaan mieleisiinsä ongelmiin. Kirjastopäiväkirjassa (ntamo 2013) alkanut kritiikki ja ihmettely jatkuvat seuraavassakin kokoelmassa Teatteripäiväkirja sekä Kolmas päiväkirja (ntamo). Julkusen tyyli on mukavasti luettavaa ja ihmettelyt osuvat usein maaliin – ainakin varmaan monen tavallisen kirjastotallaajan mielestä. Ovatko kirjastonjohtajat ja päättäjät aina oikeassa, tietävätkö he aina kohderyhmiensä tarpeet ja toiveet?

Tästä alkoi keskustakirjaston tarina: mitä tuleekaan sisälle?

   Kun kirjaston imagoa ja sisällöntarjontaa on ruvettu vauhdilla muuttamaan, mihin nuo suunnitelmat ovat perustuneet – kirjaston vetäjien vai tallaajien vaatimuksiin? Julkunen toteaa, että kirjastojen rauhallinen, miellyttävän lämminhenkinen tunnelma on rikkoutumassa. Hänen mielestään mukavilla uusiotermeillä kuten yhteisöllisyydellä voidaan perustella lähes mitä tahansa – esimerkiksi meteli. Julkusen kokemuksien mukaan huutamista kirjastoissa jopa suositaan ja odotetaan myös asiakkailta. Lapsetkin oppivat pian tämän metelöinnin hurman, vaikka ensimmäistä kerta kirjastossa olisikin hiljaisempi ja intensiivinen kirjan maailmaan uppoaminen.

    Kirjastoista löytyy helpoiten suosituimmat teokset, pienkustantajien tuotantoa on hankala etsiä ja löytää, valikoima on kaventumassa myynti- ja lainausmenestyksiin.  Tätä muuten jollakin tavalla todistaa esimerkiksi Helsingin kaupunginkirjaston selvitykset ostetusta materiaalista – suurin osa on hankittu Suomen kustannusyhdistykseen kuuluvilta toimijoilta. Toisaalta esimerkiksi tietokirjallisuuden puolella mahtava määrä kirjoja tehdään näiden kustantajien ringin ulkopuolella. Ainakin suuntaus johtaa siihen, että se yksi kappale on jossakin kirjastossa ja hyvittää kaiken: senhän saa tilaamalle minne vain – jos etsiä jaksaa.

 Yhteisöllisyys on pirusta

    Päiväkirjoissaan Julkunen on kiinnostavan suorapuheinen ja analyyttinen – onhan hän tutkija ja yliopistomies taustoiltaan. Hän kertoo, miten päiväkirjoissa hän istuu alas ja kirjoittaa mitä mieleen sattuu tulemaan, mahdollisimman nopeasti, miettimättä. Asiat ovat mielenkiintoisia, eivät pelkästään kirjastoa koskevat, vaan myös erilaiset kulttuuri-ilmiöiden arvostelut ja kommentit. Samoista asioista olen itsekin blogeissani silloin tällöin kirjoitellut ja puhunut muun muassa kirjaston merkityksestä ja roolista mielenterveyspuolella. Jos puhutaan kirjastojen taloudellisuudesta, niin ihmettelin aikoinaan, voisiko verrata neliöhinnoilla joitakin toimintoja. Kun musiikkiosastoa kavennetaan ja tilalle otetaan parhaille paikoille muutama 3D –tulostin, niin kuinka tärkeiksi neliöt/kävijät/materiaalit/imagoedut arvioidaan? Mutta näinhän ei varmaankaan voi tehdä, koska kirjaston on oltava valmis uusiin innovaatioihin, niiden opettamiseen ja tulostimen markkinointiin siinä sivussa. Valitettavasti kirjastot eivät taida saada provisioita.

    Yhteisöllisyys-sana näyttää Julkuselle olevan pirun eikä Agricolan keksintö. ”Venkoilematta sanoen kirjaston pilaajat tarkoittavat ’yhteisöllisyydellä’ jotakin yhteisöllisyyden tiettyä muotoa. Yhteisöllisyyttä ei voi lisätä eikä vähentää kirjastossa eikä missään muuallakaan, sillä ihmisten kaikki toiminta on yhteisöllistä. On idioottimaista vaatia kirjastoon yhteisöllisyyttä, koska kirjaston toiminta on aina ollut sataprosenttisesti yhteisöllistä. Kysymys on yhteisöllisyyden laadusta. Kirjaston yhteisöllisyydessä on ollut aivan viime vuosiin asti jotakin sellaista, jonka pitää tänä päivänä hävittää pois. Tilalle pitää tuoda toisenlaista yhteisöllisyyttä.” Julkunen kysyy, voisiko saada selvästi tietää, mitä vikaa ja pahaa kirjaston tähänastisessa yhteisöllisyyden muodossa oli ja mitä parempaa ja hyvää uusi yhteisöllisyys sitten tuo tullessaan?

 Erinomainen johdatus tilastojen taakse

    Joitakin vastauksia saattaa löytää Suomen kuntaliiton tuoreesta ja monipuolisesta koosteesta Hyötyä, tietoa, elämyksiä – kirjastojen vaikuttavuuden ulottuvuuksia (2016). Tämä kirja olisi kaikkien kirjastoja koskevaan keskusteluun osallistuvien syytä lukea. Toki siellä nykyiset ja entiset isojen kirjastojen johtajat hehkuttavat omiaan, mutta niidenkin taustoista löytyy oivalluksia – tosin myös varmaan Julkuselle punaista vaatetta edustavia jokamiehen innovaatiokeskuksia. Mielenkiintoista, että moninaiset tilastoimisen mahdollisuudet ovat kootusti vasta tässä kirjassa ymmärrettävän tuntuisesti esittelyssä. Nämä Julkusenkin ihmettelemät muuttuvat toimintaympäristöt asettavat omat haasteensa perinteisille mittaustavoille, mutta vanhoillakin ”arvoilla” saadaan kaunista jälkeä. Kirjassa tutkijat esittelevät niin kirjastojen taloudellisia vaikutuksia, elinkeino- ja yhteiskunnallista merkitystä, vaikuttavuuden ulottuvuuksia, kehittämisen työkaluja ja sähköistä työvalinettä myös kuntien eteenpäinmenoon. Erityisesti Anna Idströmin selkeä kooste kirjastojen hyötyvaikutuksista tutkimusten valossa löytää ydintoimintaa: kirjastot vaikuttavat myönteisesti käyttäjiensä lukutaitoon, oppimiseen, hyvinvointiin ja kansalaisidentiteettiin. Lukeminen vaikuttaa elämässä menestymiseen. Kirjastot tukevat kaikenlaisia oppijoita. Informaatiolukutaito ja tiedonhakutaitojen parantuminen vaikuttavat opintomenestykseen. Tämän rinnalla kirjastot ovat julkisina tiloina kansalaisten olohuoneita – keskustelua voi toki käydä olohuoneen kalustuksesta ja säännöistä. Itse olen helsinkiläisestä Kirjasto 10:stä löytänyt sellaisen olohuoneen, joka osaa olla oma itsensä ja muokkaantua moninaisiin tarpeisiin – jopa hiljaiseksi tarvittaessa. Antia ja potkua voi todella löytyä start-up-keskusteluille, luovuudelle ja innovaatioille. Ja löytyyhän artikkelista myös tämä myönteisten terveysvaikutusten ulottuvuus: kirjasto laukaisee stressiä, tarjoaa flow-kokemuksen mielikuvitusmatkoihin, tuo helpotusta masentuneisuuteen, tukee kotiseudun tapahtumien seuraamista ja joskus – todistetusti – auttaa ylipääsemistä todella raskaista hetkistä. Tällä puolella kuntien päättäjät saavat lähes ilmaista apua sosiaali- ja terveyspuolelle. Voi tietysti olla, että tämän kirjan anti on vaivalloista hyväksyä, jos on ennakkoasenteet kunnossa kuten nimeltä mainitsemattoman kunnan päättäjällä, joka piti kirjastoa vain rouvien rakkaushautomona.

   Kaiken kauniin sähköisyyden ja uusien muotojen ja innovaatioiden hehkutuksesta tuntuu muuten jopa yllättävältä, ettei enää itse saa hakea kirjojaan tilaushyllystä ja näin helpottaa työntekijöiden juoksemista – asiakkaat joutuvat nyt olemaan erilaisten harjoitelmien koekaniineina, kun laki kieltää näyttämästä kaikelle kansalle arveluttavia lukuelämyksiä. Eli käytännön läheisiä ihan tavallisen toiminnan innovaatioitakaan ei saa unohtaa. Tai sitten voi tehdä kuten Italiassa EU-määräysten kohdalla: toimivia käytäntöjä ei kannata heti/vielä/koskaan muuttaa.

   Vireän ammattilehden kannessa puhutaan joulusta. Kyllä uusiin kirjastoihin täytyy saada kirjastopukki. Sellainen myhäilevä, lapsien suosikki, joka jakelee taikoja - kirjastokortteja. Jos sellaisia enää tarvitaan?