sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Apo Aapponen ja Arhippa, arjen ja unelmien sankarit



Kotimaisella kuvarintamalla tapahtuu monenmoista yritystä jo ennen syksyn kuumia hittivirityksiä. Niiden rinnalle tasavertaisina ja varteenotettavina palkintoehdokkainakin soisi mietittävän paria arjen sankaria, Apo Aapposta ja Arhippaa. Nimetkin sointuvat mukavasti yhteen näissä pienen kulkijan maailman hahmottamista ja selviytymistä kartoittavissa tarinoissa. Kun mukana on vielä lahjomattoman palautteensa antavia sopivan ikäisiä taapertajia, niin ympäristön hahmottamisen ohjeet saavat ansaitsemansa huomion.

     Myönnän heti, että olen Apo-fani. Aikaisemmin tämä naseva napero on esiintynyt pikkuvekaran aamupuuhien hulvattomassa muistiinmerkinnässä (Hyvää huomenta, Apo Apponen!) ja joulun kummallisuuksien ylöskirjauksessa pienen pojan käsityskyvyllä varustettuna (Joulu on jo ovella, Apo Apponen). Niissä on sementoitu monen perheen tuttuja tilanteita lämpöisellä huumorilla Tatun ja Patun rinnalla ja vähän selkeämminkin luottaen itse tilanteiden arkiseen koomisuuteen. Ilo irti, Apo Apponen! (Teos 2016) iskee nyt jälleen tuttuun vanhempia rassaavaan hetkeen: ”Ei ole mitään tekemistä.”
     Tätä ennen Apo on jo omatoimisena älykkönä ehtinyt katsella lastenohjelmia, askarrellut ritarilinnan ym, värittänyt tussit ja liidut loppuun, kyhännyt jotain ”pientä” legoista, vaivannut muovailuvahat möykyksi, riehunut päättömästi ja lukenut kirjan Kuinka merirosvoksi tullaan. Tämä on muuten tärkeä vihje kirjan loppuhuipennusta ajatellen! Mutta isä lukee Erittäin tärkeitä Sanomia, ja äidillä on hauskaa Armi-vauvan kanssa. Apo on yksin maailmankaikkeudessa! Tunne tulee erittäin selväksi Juhani Känkäsen mainiossa kuvassa Aposta ja maapallosta.
     On ryhdyttävä taistelemaan elintilasta perheessä. Niinpä Apo etsii vanhat tutit, vaipan, potkuhousut: perheeseen on syntynyt nopeasti kävelemään oppinut Apo-vauveli. Äiti hermostuu, kun vauveli näyttää saaneen aikaan kunnon läjän housuihinsa, eikä saa lainkaan vastakaikua. ”Äiti sanoo, ettei hän nyt ehtisi millään seurata tätä sirkusta, sillä raportti on saatava valmiiksi.”
    Kirjan ohjeiden mukaan Apo päättää selvitä yksin merirosvona kylmässä maailmassa. Meren löytämisessä on ongelmia, kun paikalliset eivät tunnu ymmärtävän merirosvoenglantia. Kun vanhemmat lopulta huolestuvat, Apo onneksi löytyy pian – naapurin aidan vierestä. ”Vieläköhän äiti tuntee minut kaikkien näiden vuosien jälkeen?”
    Juhani Känkänen piirtää tutulla Apo-tyylillään: useimmiten pojan toimia seurataan sarjakuvamaisesti pienten oivallisten tilannekuvien kera. Teksti on lyhyttä ja toteavaa, mutta tokaisujen takaa löytyy hauskoja jippoja. Aukeamat ovat erilaisia, niin että juonen seuraaminen vaatii sopivasti tarkkaavaisuutta ja huomiokykyäkin. Vanhempia ei mollata liikaa, mutta tarinan opetukset ovat esillä vivahteikkaasti hahmoissa ja reaktioissa. Apo Apposesta Känkänen on tehnyt vastustamattoman arjen sankarin, joka nousee nokkelasti aikuisten kiireitä tai huomaamattomuutta vastaan. Olin huomaavinani koelukijoiden virnistyksistä, että jotkin Apon keksinnöt saattavat joutua kiertoon.

    Kuvantutkijana puolestaan saa iloita muun muassa upeista muodonmuutosvaiheista, kun surkeaksi itsensä tunteva Apo muuttuu maan matalaksi matoseksi tai merirosvoksi tykötarpeineen. Ja onhan Känkäselläkin Mauri Kunnaksen tapaan oma pieni linssiluteensa, aamupuuron tähteistä inhimilistyvä puuro-ukkeli Kaaro Puttiala. jota saa etsiä kuva-aukeamilta – aikuinenkin.

Kanarialintu, taksikuski ja meren tummuva vyö

Kun Apo Aapponen on oman itsensä sankari, pieni kanarialintu Arhippa puolestaan sulattaa muidenkin kuin aikuisen lukijan sydämen. Kristiina Lähteen – tätä ennen runoilija ja kääntäjä, nyt mainio lastenkirjailijakin - salaviisas ja hellyttävä tarinointi tuo Arhipassa – nokka kohti etelää (WSOY 2016) vapaudenkaipuun myötä monia muitakin tärkeitä asioita kuin varkain mukaan. Mitä teemme unelmillemme? Jäävätkö ne vain toteutumattomiksi haaveiksi? Mikä häkki oikeastaan on meidän ympärillämme? Pieni lukija puolestaan pääsee mukaan kuraattori-sanan ja hedelmäpastillisydämen selventämisen jälkeen juoneen, joka kiidättää Arhipan taksinkuljettaja Suhosen kanssa etelään
     Siinä välissä puhutaan sopivilla ymmärtämistasoilla miten perhe perustetaan, kuinka paljon vaivaa siitä ehkä on: ”Suunnilleen samanlaista, Suhonen vastasi. – Perustavat perheitä, laittavat ruokaa, käyvät etelässä.” Kuskikin pääsee Arhipan kanssa juteltuaan ulos taksistaan ja vapauteen. Toisaalta Arhippa tajuaa vapauden olevan monimielinen asia: myös häkissä on puolensa, varsinkin jos se on liikkuvassa taksissa ja sitä ohjaa pyörryttävän kauniin lauluäänen – bravuurina Tähdet meren yllä - omaava hellämielinen yksinäinen mies. ”Vapaus… Suhonen pinnisteli. – Kai se on sitä, että häkki on poissa, vaikka silmät ovat auki.”
    Tuntuu samalla siltä, että Julia Vuori on innostunut kuvituksessaan Arhipan uteliaasta matkasta vapauden valloitukseen. Jo ensimmäisestä johdattavasta aukeamasta lähtien mukana on pehmeitä värejä ja pörröisiä ääriviivoja. Jonkinlaista ironiaako on kuvata pikkukaupungin taidemuseo keskelle mökkejä komeana, modernin ulokkeellisena mahtipontisena rakennuksena? Sieltä kuraattori joka tapauksessa kantaa mielestään sairaan kanarialintunsa häkin odottavaan taksiin matkalle lääkäriin. Teksti ja kuvitus lomittuvat aukeamille mainiosti; tekstit ovat sopivasti selkeinä mukana, kun Vuori vaihtelee kuvakulmiaan lähikuvista maisemiin, Arhipan liikkeiden sarjakuvamaisuudesta Suhosen surumieliseen hahmoon.
    Toki kirjan sanoma ulottuvuuksineen jää paljolti aikuisen välityksen varaan. Mutta mikä onkaan parempaa kuin päästä mietiskelemään näitä ajatuksia lapsen kanssa? Siinä joutuu itsekin koetukselle, jos uskaltaa ottaa haasteen vastaan. Ja onhan Arhipassa juuri tuota lapsen nokkelaa ihmettelyä, johon on keksittävä mainio vastaus kielen rikkauden kautta: ”Suhonen tapaili sanoja ja säveltä ja pääsikin alkuun: - Meren yllä on tummuva yö, aallot lauluaan toistaa, meren yllä on tähtien vyö… - Onko tähdillä housut? lintu tahtoi tietää, mutta nyt kuljettaja oli jo vauhdissa:” Arhipan jokainen pikku untuva nousi pörrölleen.
    Toivottavasti mahdollisimman monen lukijankin karvat.

Huoneesi omat tapetit!

Työhuoneen seinät ja lattiat vuorattiin paperilla, sitten roiskittiin tussilla ja työstettiin sudeilla, puunpalasilla, tikuilla, harjoilla, sienillä ja lastoilla. ”Pian jo huomasin mustan läiskän, joka muistutti eläintä. Aloin houkutella hahmoja esiin tussitahrojen viidakosta. Tuonne ilmestyi kuono, tuohon syntyi korvat, tuossa kipittivät jalat. Hiljalleen otukset hiipivät luokseni. Tehdäänkö yhdessä kirja, ne tuntuivat kysyvän.”
    Laura Merzin Tuhat ja yksi otusta (Etana Editions 2016) on todella isokokoineen ja sellaisena aika hankala pienen lapsen kanssa koettavaksi. Toisaalta tällainen tussiräiskintä varmaan tarvitseekin tilaa ja aukeamaa erilaisille otuksilleen. Onneksi tekijät – mukana teksteissä myös Aino Järvinen eivät ole innostuneet mihinkään riimitykseen. Tekstit ovat hauskoja onomatopoeettisiakin selvennyksiä vaikkapa norsun kärsän erilaisista käyttökeinoista. Viimeisenä sitten vielä aktivoiva kysymys: ”Osaatkohan sinä matkia kärsän törähdystä?”

    Sinivalaasta saadaan puolestaan hyvinkin tarkat perustiedot kuten myös sivuja käännellessä niin mustekalasta, kontiaisesta, lepakoista tai pingviineistä, muuttolinnuista tai apinoista. Saattaa olla, että enemmän tai vähemmän kohdettaan muistuttavat tussikoonnit panevat lapsen mielikuvituksen liikkeelle – ainakin aikuinen välittäjä saa moninaisia kivoja ahaa-elämyksiä kuten esimerkiksi tiikerin aukeamasta: toinen sivu kuin suoraan turkista, toisella tiikeri peruspiirteineen.
    Mutta kivoimmat kuvat olivat lasten mielestä kuitenkin juuri tunnistettavimmat, taiteellisemmat ja tunteellisemmat jäivät oudoiksi ja ehkä jopa aiheuttivat harmia, kun piirteet eivät tulleet esille ilman aikuisen apua. Joka tapauksessa mielenkiintoinen yhdistelmä varsin tietopitoista, letkeää tekstiä ja taiteellista eläinmaailman irtiottoa seinäpapereista. Ehkäpä tekniikkaa voisi soveltaa edelleen vauvapiirtämisen seuraavissa tasoissa.

Miksi vauvaperhe matkustaa?

Sen sijaan en oikein päässyt kärryille Hytösen Villen Vauvaperhe matkustaa (Tammi 2016) perimmäisestä kuolariepufilosofiasta. Neljä ryömivää vauvaa lähtee Helsinkiin: isävauva, äitivauva, teinivauva ja pikkuvauva. Kirjan jännitysmomentit näyttävät kiteytyvän siihen, miten neljä ryömivää vauvaa selviää junamatkasta, miten eduskuntatalon portaita jaksaa raahautua ylös, missä voi ottaa nokoset tai vaihtaa vaipat.
Hesalainen nuori ei innostu vauvoista.
    Ristiriitaa syntyy myös laajahkojen tekstiosioiden ja Matti Pikkujämsän sinänsä mainioiden kuvakulmien kanssa. Pitkä tekstimassa on pienellä tekstityypillä erivärisillä alustoilla, eivätkä kuvan katsomisen kohteet riitä tarinan selventämiseen – varsinkin kun vauvaidean erilaiset varmaankin absurdin hauskoiksi tarkoitetut tujaukset tarvitsevat kovasti selvennyksiä. Kun neljä vauvalippua maksaa neljä penniä ollaan vielä huumorin puolella kuten taksikuskin neljän turvaistuimenkin kanssa, mutta leikki Turun ja Helsingin äänenpainoilla, leikkikellon tutkiminen, ryömiminen ja yleensä perhekäsitys tuottivat kovasti vaikeuksia kuuntelijoille. Kirjassa on kokijaryhmän mielestä luonnehdinta jo valmiina: ”Aika laimeeta, sanoi flanellipaitainen nuorimies honottavalla äänellä, laittoi luurit korvilleen ja pyöräili pois.”
   Mutta eletäänkö vain joko liian kaukana tai lähellä vaippaikää? Emmekö enää jaksa innostua kritiikistä ”toisenlaisten” pääsystä esteettömästi eri paikkoihin? Miten koko ja rooli vaikuttavat saamaamme kohteluun? Vauvaperhe saakin lopun kovin onnellisessa kliimaksissa yltäkylläisen ruoka- ja lahjakohtelun intialaiselta ravintoloitsijalta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti