sunnuntai 13. elokuuta 2017

Valeuutiset ja tubettajan (v)aatteet



Lastenkulttuurin tämän vuoden maastoon rynnänneenä on hyvä muistaa, että mielenkiintoisia yhtymäkohtia saattaa putkahtaa eteen yllättävistäkin yhteyksistä. On siis syytä kulkea avoimin silmin ja tarkkaavaisena. Vaikkapa Jari Lehtisen Animaation historiasta (Finn Lectura) on sujuvaa ja hauskaa ironistakin esittelyä länsimaisen animaation tarinasta, joten esimerkiksi japanilaiset mestarit uupuvat. Lastenkulttuurinkin kannalta paksussa ja näyttävässä kirjassa on paljon tuttuja ja uutta tietoa rakastetuista klassikoista ja niiden tekemisen taustoista. 
   Tuula Uusi- Hallilan ja Anne Halttusen Sitaattien saloissa (SKS) löytyy siitäkin kivoja poimintoja mukaan. Kuka sanoi mitäkin missä? Mukavan jouhevasti esitellään tuttuja ja tuntemattomia, tämähän käy melkein tietovisailusta. Mutta mitä on jäänyt elämään lasten ja nuorten kirjallisuudesta? Tekijät kelpuuttavat mukaan varsin ennakoitavissa Adalminan helmen ja Topeliuksen, hattivatit ja Tove Janssonin, Koivun ja tähden, Muumilaakson ja Muumimamman, Pikku Myyn, Tirlittanin ja Topeliaanisen maailman. Oikeastaan Stiiknafuuliakin voisi kuulua tähän joukkoon: ”Hienolta kuulostava sana, joka ei kuitenkaan merkitse mitään. Ilmaus on peräisin Teuvo Pakkalan Mahtisana-novellista. Nykyään sitä käytetään kuvaamaan sisällyksetöntä puhetta.” Hauskasti tekijät julistavat stiiknafuuliaksi esimerkiksi ilmaisut solidaarisuusvero, perusturva ja tasa-arvotupo.

Tämä kirja on tärkeää lukea

Tiina Raevaaran toimittamassa skeptisissä näkökulmissa nykymenoon pureudutaan hyvin esimerkein juuri tämänhetkiseen tiedon moninaisuuden ongelmaan. Voiko se olla totta? (Ursa) löytää stiiknafuuliat somekuplista, enneunista ja vaihtoehtoisista faktoista. Raevaara kiteyttää omassa johdannossaan hyvin ydinkohtia ja harmittelee: maailma ei ole niin yksinkertainen, että väärästä tiedosta pääsisi eroon levittämällä oikeaa.

   Kirjasta tulee todistettua eri kirjoittajien voimin, miten ”Tietoa ja tiedoksi naamioitua sisältöä on tarjolla enemmän ja helpommin kuin koskaan, mutta tulva ei johdakaan parempaan ymmärrykseen ja tiedonhallintaan, vaan tuottaa suoranaista sietämättömyyttä. --- Syntyy uudenlaista tietämättömyyttä: tieteeseen pohjautuvaa asiantuntijatietoa ei enää voi erottaa muusta tarjolla olevasta informaatiosta, ja kerta toisensa jälkeen toistetut valheelliset väitteet rinnastuvat yleisön ajatuksissa faktoihin.”
   Mukana on sujuvia ja haastavia artikkeleita Kari Enqvististä Markku Myllykankaaseen, Anja Nystenin kemikaalikeskustelusta Heikki Nevalan taikurin psyykeen. Mutta lasten ja nuortenkulttuuria sivutaan Arno Kotron mukavasti kriittisissä kasvatus- ja opetusfundeerauksissa. Koulu saattaa onnistua tehokkaasti välittämään tietoa, muttei riittävästi kehitä välttämättä ajattelukykyä. Koulussakin on tärkeää miettiä, miksi toiset väitteet ovat perusteltuja, toiset eivät. ”Oppilaat ja opiskelijat kyllä omaksuvat – kuka paremmin, kuka huonommin – tiedon siitä, että maailmankaikkeus syntyi alkuräjähdyksestä ja luonnonvalinta ohjaa lajien kehitystä. Tieteen tulokset tulevat tutuiksi, vaan ei tieteellinen ajattelutapa, Tosiasiat eivät kasvata maailmankatsomuksellista vastustuskykyä humpuukia kohtaan, jos ymmärtämättä jää se menetelmä, jolla niihin on päädytty.” Kotron teesit näkyvät otsikoissa: Argumentointiharjoittelua kehiin. Kriittinen ajattelu sopii kaikkiin aineisiin. Filosofiaa jo alakouluun. Tiede- ja taidekasvatus tukevat toisiaan.
Some-raivoa Oikeella tavalla online

   Siispä tässä mainio retki niin opettajille kuin opiskelijoille keskustelujen pohjiksi puhumattakaan skeptikoista.

Verkossa toimitaan

Roni Backin ja Ville Kormilaisen Tubettajan käsikirja (Otava) yrittää lähestyä tulevia ja aloittelevia tubettajia rennolla otteella ja toista kirjoittajaa, tietokirjailijaa Ville Kormilaista ystävyydellä vähätellen. Ei olisi varmaan kannattanut, sillä suosittu tubettaja ei välttämättä ole loistava kirjoittaja. Kormilainen on varmasti avittanut melkoisesti kirjan rakenteen ja kokonaisuuden kokoamisessa – ja vauhtia löytyy. Mutta myös asiallista ja hyvää perustietoa taustoista, tekniikasta, välineistä, sisällöistä, laista ja markkinoinnista tai kanavatyypeistä. Mutta hienoa on myös ottaa pohdittavaksi yleisemminkin julkisuus, youtube-kulttuurin eri haarat, rahan ansainta ja henkinen kantti. Kirja on sopivasti selaillen mainio taustoitus myös kasvattajille ja hommasta vain kuulleille – mukana on myös tunnettujen tubettajien kokemuksia ja vinkkejäkin eteenpäin.

Eikä ole pahitteeksi toistaa ja tubuttaa yhä edelleen myös nettikäyttäytymisen eri puolia. Louie Stowell tekee tämän oppaassaan Oikealla tavalla online (Lasten Keskus) sinuttelutyylillä tarjoiltuna. Käsitellyiksi tulevat kyllä monet askarruttavat asiat somen kamaluudesta/ihanuudesta käytöskouluun ja nettimaineeseen sekä kiusaamiseen. Perusasioita puidaan  oikeukista ja rahankäytöstä nettilakon mahdollisuuksiin. Erikseen käydään läpi seksi ja porno sekä muut vaarat ja neuvotaan mistä saa apua. Kuvitus vain on kosiskelevan humoristisen oloista mainossarjakuvatyyliin, mutta kaipa sekin menee perille. Tyypit ovat muuten hauskasti kuin kopioituja Oppi ja ilo-sarjan kirjojen hahmoista…
Kuvat Nancy Leschnikoff
 
Lastenkulttuuria, golffareita ja punaisia sukkia

Päivi Roivainen sai ahaa-elämyksensä muistaessaan sinisen samettimekkonsa. Sen rintamukseen brodeeratussa perhosessa oli ihmeellisiä, kiiltäviä yksityiskohtia. ”Se oli mahdollisesti kauneinta, joka minulla on koskaan ollut, mutta myös ärsyttävä, typerä mekko, sillä se oli hankittu isäni hautajaisia varten.” Lapsuuteen liittyviin vaatteisiin ja esineisiin liittyy varmaan kaikilla voimakkaita ja eloisia muistoja.
   Roivaisen melkoisen ainutlaatuinen tutkimus Puettu lapsuus (Kansatieteellinen arkisto) on toki väitöskirja, mutta selaamallakin siitä löytää riemastuttavia ajatuskulkuja eteenpäin. Miten alle kouluikäisten lasten vaatteet kuvaavat pukeutumisen roolia ja miten lasten ja aikuisten maailmoja erotellaan toisistaan tällä tavoin?  Entä miten lapsuuden käsite ja idea näkyvät materiaalisessa kulttuurissa. Mitä asioita lastenvaatteissa on pidetty tärkeänä, ja mitä tämä kertoo lapsuuteen liitetyistä merkityksistä? Miten lapset itse tulkitsevat vaatteita?
Kansi Maria Mehtonen

   Lastenvaatteissa on pidetty tärkeänä niiden puhtautta, siisteyttä ja käytännöllisyyttä osana turvallista, liikkuvaa ja leikkivää lapsuutta. Tärkeänä on pidetty myös lapsille sopivina pidettyjä vaaleita tai iloisia värejä ja kuvioita sekä sukupuoliin ja ikävaiheisiin liitettäviä piirteitä. Lapset itse painottavat vaatteiden mukavuutta, niiden yhdenmukaisuutta toisten lasten kanssa sekä värejä ja kuvioita.
   Lastenvaatteet paitsi ilmaisevat lapsuuteen liittyviä merkityksiä, myös muokkaavat lapsena olemista, käyttäytymistä ja toimintaa. Esimerkiksi käytännölliset, teknisistä materiaaleista valmistetut ulkoilupuvut ohjaavat lapsia riehakkaisiin ulkoleikkeihin. Toisaalta vaatteiden materiaaliset ominaisuudet avaavat lapsille leikin ja mielikuvituksen maailman, jossa vaatteet voivat olla myös taianomaisia.
    Roivainen huomauttaa, miten museokokoelmat liittyvät usein hyväosaiseen lapsuuteen, ja niihin liitetään monesti henkilökohtaisia ja nostalgisia merkityksiä. Niiden mukana on talletettu vain vähän lasten omia käsityksiä esineistä tai lasten itse antamia merkityksiä. Lastenkirjallisuuden ja kuvataiteen kenttää on tarkasteltu tältä kannalta myös todella vähän, vaikka sieltä voisi löytyä lisää aikalaistodistuksia kuten Roivainenkin ohimennen huomauttaa. Lauren Childin Peppi Pitkätossu on mielenkiintoinen muodinluoja...


Tietokirjallisuudesta voi löytää harhaillessaan ainakin aivoja haastavaa materiaalia. Kunhan katsoo, ettei eksy tiedon viidakkoon.



lauantai 29. heinäkuuta 2017

Limaa, myrkkyä, haisua ja muuta Suomen luontoa





Vääjäämättä Suomen kesä on alkanut ja loppunut ja alkanut ja muuttunut taas. Vääjäämättä myös koulun alku lähestyy. Virkistäytyneet lapsukaiset kirmaavat taas kohti uusia tiedollisia kokonaisuuksia ja opetusministeriön lanseeraamia opetuksen kehityksen kohokohtia.
   Onko tullut lomalla luettua? On ollut aikaa, on ollut lukusäitä, on ollut mahdollisuuksia samoilla metsässä opiskelemassa luontoamme. Sillä juuri luontokirjat ovat lasten ja nuorten tietokirjallisuudessa kaikkein suosituin alue. Sieltä on voinut poimia monivivahteista ja -tasoista opaskirjaa samoamiseen.

   Onneksi kaikkea ei löydy Suomen luonnosta, vaikka kuinka hakisi. Silti Emma Dodsonin Ällöön eläinkirjaan (Otava) mahtuvat varmaankin lapsia naurattavat ja kiinnostavat materiaalit. Alaotsikko ”Limaa, myrkkyä ja haisua!” kuvaa täsmällisesti sisältöä. Kohderyhmä lienee hankalammin arvioitavissa. Kun sivuja avattaessa pompahtavat esiin erilaiset taitehahmot, mukana on luukkuja ja läppiä, voisi ajatella alle kouluikäisen innostuvan moisesta. Kun sitten tutustuu antiin tarkemmin, paljastuu enimmäkseen kakkaa á la carte, räkävanukasta, kosiomenojen hurjimpia tosiasioita toisen syömisestä virtaheposten virtsaamiseen ja ulostamiseen naarasten houkuttelemiseksi. Ja niin edelleen. Kakka kiinnostaa ehkä nuorempiakin ja varmemmin vauhti-iässä olevia poikia, mutta parittelun ohjaaminen on siinä ja siinä? Muutenkin tuntuu siltä, että näissä käännetyissä eläinkirjoissa pyritään yhä hurjempiin esityksiin, jotta edelliset eläinmaailman kummallisuuskirjat ylittyisivät.

Siili hoitaa hommat

Vierelle on jopa turvallisen rauhaisaa esitellä siilin kosiomenoja mainiosta Tuula Nyströmin Piikkipallosta ihan pihalla (Maahenki). Vahvin uros sielläkin jyllää, mutta asiallinen teksti asettaa asioita ymmärrettävästi kohdilleen. Opas alkaa siilin keväästä ja loppuu talveen. Väliin mahtuu hauskasti tarinoiden asiasisällöstä tinkimättä perustietoja, vinkkejä, kysymyksiä ja taustoja, jopa historiaa. Perustietojen lisäksi värillisillä alustoilla kerrotaan lisää käsitellystä osiosta.

   Kuvittaja Laila Nevakivi on tottunut luonnon esittelijä, ja nytkin isoilla aukeamilla kuvat ja teksti lomittuvat loogisesti ja mukavasti eteenpäin houkutellen. Nevakivi vaihtelee suurten tunnelmakuvien kautta selkeämpään tietosisältöön. Bonuksena tietokirjassa on runoja, tarinoita, eri siililajien esittelyä, talvipesän rakentamista, vastaukset sivuilla esitettyihin kysymyksiin, siilien tarkkailulomake ja hyvä hakusanaluettelo lisälukemisvinkkeineen.
    Siili on muutenkin pop. Marjo Nygårdin humoristisen hauskassa kuvakirjassa Kaikessa on itua (Lasten Keskus) ollaan puolestaan siilin puutarhassa. Touhukkaan otuksen kanssa keskitytään tällä kertaa kuitenkin puutarhan hoitamiseen, mennään läpi taimien koulintaa ja karaisua, iloitaan villivihanneksista, tutustutaan puutarhan muihin möyrijöihin, rakennetaan kasvulaatikko, esitellään kasvukaudet ja riennetään tuholaistorjuntaan. Lopulta koittaa sadonkorjuu ja on juhlan aika nauttia kovan työn hedelmistä. Marjo Nygårdin pehmeän lempeät sävyt myötäilevät mainiosti puutarhan muuttumista. Aukeamien tapahtumat on sopivasti eritelty ja selitetty lyhyillä kommenteilla tai nimetty erilaiset tarvittavat välineet.

    Maia Raitasen tietokirjoissa ei säästellä adjektiivia. Ne ovat Suomen viehättävimpiä luontolajikirjoja. Happamia, sanoi kettu (Into) on sekin Suomen viehättävin nisäkäskirja. Jatko tietokirjoihin Sano muikku! (2012) ja Valas, valas (2013) on raameiltaan samanlainen kuin edeltäjänsä. Nyt esitellään hiukan laajemmin aluksi nisäkkäiden kehitystä ammoisista ajoista tähän hetkeen ja mietitään hetki tarkemmin, mikä nisäkäs oikein on. Raitanen keventää taustoitustaan mukavilla pienillä erikoistiedoilla. Kun saadaan kerrottua nisäkkäistä juuri Suomessa, esittelyt alkavat aidoista hyönteissyöjistä Idänpäästäisestä siiliin, jatkuvat lepakoilla, jäniseläimillä, jyrsijöillä, hylkeillä, petoeläimillä ja sorkkaeläimillä päättyäkseen pyöriäiseen.
     Raitasen tunnusmerkkeihin kuuluvat vasemman sivun tunnuskuva perustietoineen ja oikean sivun humoristisen pohdiskeleva tarkennus – vai miksi kutsuisi näitä eläinten mietteitä? Harmaakuvemyyrä miettii ilmeisesti sekin eläinten oikeuksia: ”Aikamme suurin ongelma – ihminen. Vaadimme vapautta, veljeyttä, ystävyyttä.” Vastaus on realistinen: ”Kukkokin kiekuu aamun herätyksen – ja joutuu illalla pataan, mutta aina tulee uusi kukko ja uusi pata.” Aikuisemman makuiset filosofoinnit ovat väliin riemastuttavia esittäjänsä mukaan. Tämä on kuten edellisetkin erilainen luonto- ja eläinkirja, ja sellaisena kenties houkuttelevampikin koko perheen käyttöön.


Lasten ruokaretkiä – ja muitakin

 Luontoon liittyvät myös erilaiset kokkauskirjat, joista Katariina Vuoren ja Jarkko Kääriäisen Mukulat maalla (Docendo) on erilainen viihdyttävä kokonaisuus koko perheen käyttöön. Alussa on pätevä käyttöoheistus hygieniasta, perusmauista ja muuntomitoista sekä välineistä. Itse asiaan päästään pienen kertomuksen kautta, jatketaan itse tietoainekseen ja esitellään erilaisia reseptejä. Lihakarjatilalta maitotilalle, viljamyllystä mehiläisfarmille ja siipikarjatilalle. Välillä retkeillään luonnossa, narrataan kaloja ja valmistetaan suosituimmat kasvisruoat. Ohjeet ovat selkeät, värikuvat tarkkoja. Kokonaisuus on mukavasti monipuolinen. Varsinaisesti ei oteta kantaa esimerkiksi tehotuotantoon, mutta erilaiset kasvatus- ja jalostusmenetelmät vilahtavat kyllä mukana. Elina Lappalaisen Nakki lautasella voisi olla joko rinnakkaislukemisena tai pohjustuksena. Reseptitkin on merkitty vaikeusasteittain ja niitä ryyditetään tietoiskuilla.

     Entä kun hersyvä runoilija ja mainio luonnontietäjä lyövät hynttyyt yhteen? Heli Laaksonen ja Iiris Kalliola ottavat käsittelyynsä suomalaisen luonnon ikivihreän, kuusen kirjassaan Tulevaisuuden kuusi (Metsäkustannus). Kaivopuistoon istutettiin v. 1917 kuusi, itsenäisyyden kuusi. Kirjaan on kerätty talteen yli 200 tarinaa kotikuusista, ja kirjan muuta tekstiä tukemaan niistä on valittu sopivasti erilaisia muistoja. Kuusen istutusta ja kotikuusen historiaa sivuavan alkupuolen jälkeen Iiris Kalliola selvittää hauskasti ja asiallisesti kuusen Taigavoimaa. Toiseksi yleisimmän puun kautta Kalliola käsittelee puuvanhuksia, puiden tehtäviä, kuusikotoa aluskasvillisuuksineen.
   Millaista on puun elämä ympäri vuoden keväästä talven taakkaan? Entä mitkä tuholaiset ovat kuusen pahimpia vihollisia? Lisäksi kerrataan jokamiehen oikeudet, kesän sadonkorjuuta ja syksyn metsän aarteita. Esivanhemmillemme Tapion metsä oli tärkeä paikka, jonka kanssa oli elettävä sovussa. Entä mitä puusta valmistetaan? Metsä myös torjuu ilmastonmuutosta.

   Heli Laaksonen puolestaan kertoo Aarnista, joka saa parhaan ystävän kuusesta. Tämä pyytää ystävyyden syventyessä Aarnia laulamaan – silloin he voivat lennähtää kauas kuusen oman emon luokse. Takaisin tultaessa Aarni esittelee kuusen isälleen, joka pokkaa kohteliaasti ja tanssii kuusen kanssa valssin.
    
Läheltäkin näkee kauas

Niin on, sillä Milla Tuormaan Takapihalta alkaa seikkailu (PS-kustannus). Alaotsikko kertoo hyvin sisällöstä: tarinoita ja toimintaideoita lähiluontoretkille.  Mutta kirjassa on myös vahva luonnon kokemisen ja suojelemisenkin juonne, joka käy hyvin esille esipuheesta: ”Metsä on erityisesti lapsille suoja, ruoka-aitta, eläinystävien koti sekä oppimis- ja leikkipaikka. Metsässä liikkuminen ja leikkiminen tukevat monipuolisesti lapsen motoriikan, sosiaalisuuden ja mielikuvituksen kehitystä. Seikkailun voi rakentaa lähimetsään, ja lapsi innostaa tottumattomankin aikuisen helposti mukaan omalla aitoudellaan.”
    ”Päättäjiltä vapaan luonnon mieltä elvyttävä voima tuntuu kuitenkin välillä unohtuvan kaupunkien tiivistys- ja laajentamispaineessa, vaikka teknisesti ja tiedollisesti kehittymisessä pyritään ottamaan ympäristökin huomioon. Lapsiryhmien matkat lähimetsiin pidentyvät, ja metsät myös kuluvat käyttöpaineen alla. Kun lähimetsä tai -ranta rakennetaan, eläinten ja kasvien elinpiiri supistuu. Samalla rajautuu myös lasten vapaan liikkumisen elinpiiri, sillä kodin ja metsän väliin onkin voinut tulla tie tai tutusta leikkipaikasta on tehty parkkipaikka. Liikkuminen lähiympäristössä käy siten haastavaksi, ja ryhmät ajetaan siistittyihin puistoihin ja rakennettuihin leikkipuistoihin. Metsässä touhuttaessa syntyvät mielikuvituksellisimmat leikit ja vahvat elämykset – hoidettuja puistoja ei edes välttämättä koeta vapaaseen leikkiin ja esimerkiksi keppi- ja kiviaarteiden keräilyyn sopiviksi paikoiksi.” 

   Tuormaa tukee sanomaansa pyrkimällä kirjassaan viemään elämyksiin ja seikkailuihin tarinoiden, harjoitusten ja hauskojen hahmojen avulla.   Itse tarinat luottavat jopa väliin yltäkylläisen luontohehkutuksin niin monessa tarinassa esiintyvään Kara-pehkitöppiin ja mm. keijukaisiin. Hyvä kertoja voi toki värittää mukavasti sävyjä ja runsasta kieltä, mutta väliin voi syntyä maalailevaa tyhjäkäyntiä. Toisaalta tarinat ovat sopivan mittaisia, ja niiden jälkeen on kiinnostavia lisämateriaaleja leikkiehdotuksineen, kysymyksineen ja tietoaineksineen. Kirjan lopussa on lajitietoa aukeaman mittaisina kuvauksineen. Kuvittajana Milja Laine tekee ei niinkään tarkkoja vaan hämyisen ääriviivaisia vesivärimaalauksia, joista perusasiat toki tulevat esille. Tunnelmien välittämisen on kuitenkin korostuneemmin esillä. Kansi on Janne Hiltusen sommittelema.
   Tieto lomitetaan kertomuksiin, kysymykset panevat pohtimaan lasten kanssa ilmiöitä ja eläinten toimia: mukana on lajiopastusta kuljeskelun ja aistimisen rinnalla. Näin syntyvät myös monet omat tarinat. Sisältö tukee esiopetuksen opetussuunnitelman perusteita. Seitsemäntoista tarinaa kulkee kätevästi vuodenaikojen vaihteluiden mukaan. Mukana on myös rinnakkaistarinoita eri eläinten näkökulmasta. Kirjan rakennetta selvitetään erilaisten symbolien avulla. Mm. kävyt johdattavat ulkona tehtäviin harjoituksiin.  Mainiota on myös harkiten koottu vihjepuoli: mukana on vinkkilistoja hyväksi havaituista kirjoista ja nettisivustoista. Yksityiskohtaisempia ehdotuksia kirjan käyttöön löytyy lisää alun ohje-osiosta.

   Syksyynkin on tarjolla taas paljon luettavaa, myös luonnosta. Mutta nyt anti lasten ja nuorten tietokirjoissa näyttää taas painottuvan historiaan, tekniikkaan ja kasvatukseen – niin diginatiivien kuin muidenkin emojien käyttäjien. Kuva- ja tarinapuolella onkin sitten ruodittavaa yllin kyllin.